Vankeina paratiisissa

Muutimme uuteen asuntoon viime lauantaina. Sunnuntaiaamuna herättyäni en ensimmäisenä vilkaissut lattialle, oliko sängyn viereen kasvanut termiitin keko. Sateesta huolimatta en kylpyhuoneeseen mennessäni harmitellut homeisen seinän laajenevaa vesiläikkää. Avasin keittiön oven ihan noin vaan. En ensin hakannut oveen, sitten narisuttanuttanut saranoita ovea edestakaisin heiluttelemalla, en läpsytellyt käsiä. Keittiöön kurkistettuani en säikähtänyt, kirkaissut ja peruuttanut kiivaalla loikalla takaisin oven taakse. Tiskialtaasta ei hypännyt gekkoa, mikron takaa ei vilahtanut hiirenhäntää, torakka ei sätkinyt henkitoreissaan lattialla, eikä jätöksiä ollut ilmaantunut yön aikana asuntoomme. Ei tarvinnut parkita hermojaan hetkeksi ja kurkistaa autotallin puolelle, olisiko siellä loukusta irrotettava hiirenraato odottamassa miestä kotiin, kun minä en siihen vain voi koskea. Ikkunasta näkyivät muurin sijasta vastapäiset tornitalot ja kaukana häämöttävä Jakartan pilvenpiirtäjien siluetti. ...

Pikkukotimme saa nyt uudet asukkaat, ja me muutamme kilometrin päähän tornitalon seitsemänteen kerrokseen. Saamme kunnon keittiön. Tämän asunnon keittiön puutteet olivat kyllä tiedossamme jo etukäteen, mutta sivuutimme ne ajatellen, ettei sillä keittiöllä ole niin väliä. Saahan sitä halpaa ravintolaruokaa.  Vaan meistä tulikin innokkaita kotiruoan laittajia täälläkin. Minikeittiö ei riittänyt tarpeisiimme. Nyt kun pääsemme muuttamaan,  aion linnoittautua keittiöön leipomaan, sillä uudessa asunnossa on myös sähköuuni.  Rapion myllyn ruisjauhot ja sysmäläinen leipäjuuri saavat tutustua toisiinsa täällä kaukomailla. Vaikka alkuun luulin, että pienellä fiksaamisella saan loihdittua tästä miellyttävän kodin, niin ei se vain onnistunut. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui fauna, seuraavaksi talon huono kunto, keittiön kanssa ehkä olisi pystynyt elämään. Gekot syövät seiniin koloja, josta ne kaivavat termiittejä, ja samalla termiitit pääsevät sisälle. Kyllä, ne syövät rapattua...

Etualalla oli ruusukaktus Aamukahvia pikku patiollamme nauttiessani olen nyt muutamana aamuna kiinnittänyt huomiota ahkeriin muurahaisiin ja heidän yhteistyökykyynsä. Ensin huomasin patiolle selälleen kellistyneen torakan liikkuvan, vaikka jalat sätkivät viimeisiä vetojaan ilmassa. Silmälasit päähäni saatuani ymmärsin, että torakkaa oltiin saattohoitamassa kymmenien muurahaisten yhteisvoimin. Vahvimmat kantoivat torakkaa harteillaan, älykkäimmät ohjailivat sarvista tai mitä ne viuhakkeet nyt ovatkin. Loput pyörivät ympärillä ja jollain kehittyneellä viestintäsysteemillä viittilöivät suuntaa, minne väsynyt kaveri korjataan sätkimään viimeiset potkunsa. Kun hetkeksi vilkaisin muualle, porukka väsyneen torakan ympäriltä oli kadonnut kahvitauolle. Ajattelin, että siihen se jää raivattavakseni.  Mutta ei, kyllä ne jollain konstilla sen pois raahasivat, olivat tietysti rakentin lavetin ja palkanneet lisää työvoimaa. Harmi, etten nähnyt. Seuraavana aamuna ei ollut mitään parinsa...

Niin maalaisihminen kuin pohjimmiltani olenkaan, kaikista vaikeimmaksi rastiksi täällä asumisessa on osoittautunut yhteiselo erilaisten luojanluomien otusten kanssa. Ehkä juuri maalaisuudestani johtuen en näe kutsumattomia vieraitamme veikeinä lemmikkeinä, vaan kaikkialle kakkaavina haittaeläiminä. Asuntomme on parhaat päivänsä nähnyt kaksikerroksinen kaupunkitalo, joka on meidän lisäksemme myös liskojen, hiirien, torakoiden, muurahaisten ja termiittien koti. Gekot, nuo liskoeläimet viettävät aikaa keittiön kaappien ja seinän välissä, lämmittelevät jatkojohdon pistorasian kyljessä ja verhotangon takana. Kun nojaat rentona ajatuksissasi sohvan selkänojaan, korvanjuuressa kuuluukin äkkiä gekon kiherrys. Pöytälaatikon pohjalta teippirullaa kaivaessasi päädyt ihailemaan pienen vastakuoriutuneen gekon vahvaa ponnahdusta vapauteen. Jos onneton jätät tiskialtaaseen johonkin kuppiin vettä, niin seuraavan kerran keittiön oven avatessa gekko livahtaa altaasta piilopaikkaansa kaapin taakse. ...