Vankeina paratiisissa

Elokuun 13. lähdin Suomesta takaisin Indonesiaan upean kesän jälkeen. Lähtiessäni lupailin, että jouluksi kotiin. Ei onnistunut. Pitkä lentomatka pitkine vaihtoineen, kolmekymmentä tuntia ovelta ovelle, aikaeron taltuttaminen ensin Suomen kaamoksessa ja  sitten taas saman tien täällä, kohtaamiset ja samaan tilaan joutumiset lentokentillä ja koneessa, joissa on todellinen riski saada itselleen koronavirustartunta. Perillä olisimme  kuitenkin joutuneet välttelemään läheisten tapaamisia, emme halua tartuttaa tai tulla tartutetuiksi. Tuli siis kolmas joulu Kaakkois-Aasiassa. Ensimmäisen joulun näillä seuduilla vietimme Malesiassa Penangissa, jossa löytyi helposti länsimaista ruokaa, joulua juhlittiin lähiseuduilla useassakin paikassa kristillisin menoin ja englannilla pärjäsi huomattavasti paremmin kuin Tangerangissa. Joulupäivällisellä hotellissa lapsikuoro lauloi tuttuja joululauluja ja olipa samassa hotellissa myös toinen suomalainen seurue. Ruoka ei nyt v arsinaisesti tuonut j...

Ruokailu on suuri osa elämää, sitä pitää tehdä monta kertaa päivässä pysyäkseen kunnossa. Indonesiassa asuessa siitä on tullut vieläkin tärkeämpi, elämä suorastaan pyörii ruokailujen ympärillä. Ei ole eineksiä, ei hunaja- tai muutenkaan marinoituja kanapaloja, joita lykkäisi vain uuniin sen enempää miettimättä. Ei ole muikkuja, joita kiskotaan verkoilla kotiselältä tai ongitaan kaupan kylmäaltaasta. Perunat eivät ole koskaan niitä ohutkuorisia ja uusia, vaikka niitä vauvaperunoiksi kutsutaankin. Makkaratkin ovat paksukuorisia, vaikka maultaan jokseenkin hyviä. Mutta kun ei ole suomalaista sinappia eikä kunnollista hapankaalia. Täältä saa kyllä periaatteessa kaikkea lukuunottamatta lakritsaa, salmiakkia ja muita herkkukarkkeja, omanoloisia maustesekoituksia, lanttua, puolukoita ja mämmimaltaita. Parsaa en ole myöskään onnistunut täällä näkemään, purjoa saa vain yhdestä kaupasta minun asiointialueella. Poronlihaa ja kunnon suomalaisia juustoja ei tietenkään täältä löydy, eikä rahkaa. Sen...

Tahu Telur Kayukayussa Tähän tottuu. On päiviä, ettei ajattele, missä on. Vaikka muuttaisi kuinka suureen kaupunkiin, aina muodostuu se vakiintunut reitti, jota toistaa päivittäin.  Lähikaupan valikoima ei riitä, joten käyn marketeissa, ja yritän pakottaa itseni käymään aina eri paikoissa, etten aivan urautuisi. Ruokapaikkoja löytyisi jokaiselle vuoden päivälle eri ravintola, mutta kun uutuudenviehätys on haihtunut, mikään niistä ei houkuttele. Ruokaillessa ei kuitenkaan kannata unohtaa olevansa ulkomailla. Indonesialaisessa ruoassa on kaksi tympivää piirrettä, sokeri ja tulisuus. Jos ruoka ei polta suuta, se on kuorrutettu makealla töhnällä. Kolmas ruokavaliota kaventava ominaisuus ruoan valmistaminen friteeraamalla tai paistamalla. Periaatteessa täkäläinen ruoka on hyvää ja alkuun houkuttelevaakin,  mutta ei vain vanha koira opi uusia makuja eivätkä vanhat ruoansulatuselimet kestä paikallista paistorasvaa.  Onneksemme aivan kotimme vieressä on yksi seutukunn...

Joululomalla koettu Penangin katukeittiön ankka-ateria innosti kokeilemaan, voisiko kotioloissa tehdä rapeakuorista ja suussa sulavaa Pekingin ankkaa. Kokeiluja edisti myös vahingossa ostettu kokonainen ankka, josta rintafileiden erottelu ei olisi onnistunut kirjoittajan ankka-anatomian osaamisella. Ankan kanssa askartelu olisi vaatinut pari vuorokautta aikaa, epäinhimillistä kärsivällisyyttä, paremman uunin, tuulettimen ja jonkinlaisen ripustimen ja mielellään myös kiinalaisen kokin. Teimme parhaamme, mutta se ei riittänyt kovin pitkälle. Ankasta ei tullut rapeapintaista, liha ei ollut maukasta ja suussa sulavaa. Muutaman palan syötyämme pakkasimme sen muovipussiin ja nyt se odottaa pakastimessa pääsyä keittoliemen raaka-aineeksi. Vuoden viimeisen sunnuntain epäonninen ateria johti kuitenkin elämykselliseen illalliseen Jakartan Shanghai Blue 1920 -ravintolassa. Toiveemme täydellisestä ankka-ateriasta ei vielä toteutunut, se olisi pitänyt tilata kaksi vuorokautta ennen ruokailua...