Elämäni terraariossa

Niin maalaisihminen kuin pohjimmiltani olenkaan, kaikista vaikeimmaksi rastiksi täällä asumisessa on osoittautunut yhteiselo erilaisten luojanluomien otusten kanssa. Ehkä juuri maalaisuudestani johtuen en näe kutsumattomia vieraitamme veikeinä lemmikkeinä, vaan kaikkialle kakkaavina haittaeläiminä. Asuntomme on parhaat päivänsä nähnyt kaksikerroksinen kaupunkitalo, joka on meidän lisäksemme myös liskojen, hiirien, torakoiden, muurahaisten ja termiittien koti.

Gekot, nuo liskoeläimet viettävät aikaa keittiön kaappien ja seinän välissä, lämmittelevät jatkojohdon pistorasian kyljessä ja verhotangon takana. Kun nojaat rentona ajatuksissasi sohvan selkänojaan, korvanjuuressa kuuluukin äkkiä gekon kiherrys. Pöytälaatikon pohjalta teippirullaa kaivaessasi päädyt ihailemaan pienen vastakuoriutuneen gekon vahvaa ponnahdusta vapauteen. Jos onneton jätät tiskialtaaseen johonkin kuppiin vettä, niin seuraavan kerran keittiön oven avatessa gekko livahtaa altaasta piilopaikkaansa kaapin taakse. Juuri kun luulet sohineesi viimeisen gekon ikkunasta ulos vapauteen ja uskallat taas rentoutua, kuuluu verhon takaa ilkkuva ge-ko-kä-kää -kiljahdus. Aamulla lakaiset taas kohtaloosi alistuneena jätökset ikkunan alta.

Joskus iskee päättäväisyys ja metsästysvietti, erityisesti mieheni on kunnostautunut gekkojen vangitsemisessa. Gekon pyydystäminen vaatii ennakointikykyä ja nopeita refleksejä, ja huolellisuutta, ettei muovirasiaan ahdistettu eläin jonkun virheliikkeen takia sitten kuitenkin pääse taas piiloutumaan verhotangon taakse. Olemme myös tutkineet Internetissä esiteltyjä pyydyksiä, pari sellaista on rakennettu, mutta meidän gekot eivät ole niistä innostuneet.

Jos gekkoansat eivät ole suoriutuneet tehtävästään, sitäkin parempia ovat täkäläiset hiirenloukut. Sellaisen kun autotalliin virittää, niin kohta räpsähtää. Välillä saa katsella ikkunasta, kuinka hiirulainen kiikkuu takapihan palmunlatvassa ja yrittää päästä kiipeämään muurin yli. Autonkuljettaja antoi ensiavuksi hiiri-invaasioon pihamaalle aseteltavia kookospähkinää muistuttavia möhkäleitä, myrkyllisiä Bintaron hedelmiä. Ehkä ne auttoivat, kun heti niiden pihalta raivaamisen jälkeen sain taas kohdata keittiössä piiskamainen häntä kaarella vipeltävän jyrsijän.

Torakat eivät ennen ole kuuluneet kokemuspiiriini, mutta nyt olen jo lähes tottunut säikkymään niitäkin. Tasa-arvoajattelussa en ole vielä päässyt niin pitkälle, että kokisin omaksi tehtäväkseni niiden listimisen. Ihme kyllä, torakat ovat pienin paha näistä kotimme kuokkavieraista, niissä on jotain sympaattista. Tai ehkä olen vain sekoamassa.

Käänteentekevä episodi elämäni "Ihmeellinen luonto" -jaksossa oli alkuun viattoman näköinen hiekkakasa, joka oli ilmaantunut yön aikana makuuhuoneen lattialle. Siivosimme kasan pois, eikä se ihan hiekalta näyttänyt. Seuraavana aamuna kasa oli taas ilmaantunut lattialle, silloin aloin jo aavistella, mistä on kyse. Kolmantena aamuna kasaan oli syntynyt jo tornimainen rakennelma keskelle. Uskottava se oli, meillä on talossa termiittejä. Jo samana iltana lähetin tiedustelun asuinalueemme uuteen luxus-residenssiin, olisiko siellä vapaita asuntoja. Rajansa kaikella.

Pahinta jatkuvassa luonto-ohjelmassa esiintymisessä ei ole raatojen kerääminen ja ulosteiden siivoaminen, vaan selkärangalla reagoiminen, tahdoit tai et. Oman nuoruuteni maalaiselämän pahin säikähdys tapahtui yhtenä maatalouslomitusaamuna. Vähän vielä unisena kävelin aamulla navetalle ja napsautin valot karjakeittiöön. Lattia lähti liikkeelle, karjakeittiön lattialla yön lämmitelleet rotat heräsivät ja palasivat vauhdilla takaisin juureskellariin lanttuja järsimään. Nyt saman tasoisia säikähdyksiä on pahimpina päivinä useita, ja joka kerta vie aikansa, ennen kuin pulssi tasaantuu. Rasittavaksi käy myös jatkuva varuillaan olo, jolla ehkäisee säikähdyksiä mutta joka pitää stressitasoa korkealla. Ymmärrän taas paremmin, mihin kaikkeen alkeellisissa oloissa elävien ihmisten energia kuluu.