Vankeina paratiisissa

Elokuun 13. lähdin Suomesta takaisin Indonesiaan upean kesän jälkeen. Lähtiessäni lupailin, että jouluksi kotiin. Ei onnistunut. Pitkä lentomatka pitkine vaihtoineen, kolmekymmentä tuntia ovelta ovelle, aikaeron taltuttaminen ensin Suomen kaamoksessa ja  sitten taas saman tien täällä, kohtaamiset ja samaan tilaan joutumiset lentokentillä ja koneessa, joissa on todellinen riski saada itselleen koronavirustartunta. Perillä olisimme  kuitenkin joutuneet välttelemään läheisten tapaamisia, emme halua tartuttaa tai tulla tartutetuiksi. Tuli siis kolmas joulu Kaakkois-Aasiassa. Ensimmäisen joulun näillä seuduilla vietimme Malesiassa Penangissa, jossa löytyi helposti länsimaista ruokaa, joulua juhlittiin lähiseuduilla useassakin paikassa kristillisin menoin ja englannilla pärjäsi huomattavasti paremmin kuin Tangerangissa. Joulupäivällisellä hotellissa lapsikuoro lauloi tuttuja joululauluja ja olipa samassa hotellissa myös toinen suomalainen seurue. Ruoka ei nyt v arsinaisesti tuonut joulun mak

Sana ulkosuomalaisuus on vaikeasti hallittava, siitä tulee mieleen 19-vuotiaana Amerikkaan piikomaan lähtenyt komean ja tumman ulkomaalaisen miehen kanssa avioitunut hiuksiaan blondaava minun ikäiseni +/-60 v. täti, joka käy ulkosuomalaisten juhlissa ja kaipaa kotimaahan. Hän ei voi kuunnella Sylvian joululaulua itkemättä, ääni murtuu myös "Kotimaani ompi Suomi" -laulun ensi tahdeilla. Hän on säilyttänyt Rantasalmen murteen levveeenä, sellaisena kuin sitä puhuttiin hänen lapsuudessaan  ja hänen kauniit lapsensakin ovat mummolassa oppineet kauniin Savon kielen ja puhuvat sitä kesälomamatkalla sukulaisten kanssa. Ulkosuomalaisuus on tietysti jotain muuta, mutta minun mielikuvani aiheesta kumpuaa parikymppisen ulkomaille vastamuuttaneen ja nyt kuusikymppisen omakohtaisesta kokemuksesta. Olen asunut ulkomailla 15 vuotta, mutta ei minusta ole tullut ulkosuomalaista. Päinvastoin, etenkin täällä batiikin ja mie bakson keskellä olen sisäistänyt suomalaisuuttani entistä enemmän. Tänne

Muistan reippailta työvuosiltani ne suuret helpotuksen hetket, kun joku suunniteltu iso asia peruuntui. Olit varautunut, suunnitellut ja valmiina isoon urakkaan, ja sitten yhtäkkiä päivä tyhjenee, koko päivälle ei olekaan mitään tekemistä. Tilanteeseen varattu energia on kuitenkin käytettävissä. Vaikka mieltä kalvoikin tieto, että nyt koko ruljanssi on vielä edessä, eikä ohi tänään klo 18, äkillinen vapaus vaihtoehtona näännyttävälle työrupeamalle joudutti arkistojen järjestämistä, tylsien kirjelmien kirjoittamista ja muiden odottavien töiden kohtaamista.  Nyt kun peruutukset ovat seuranneet toisiaan jonossa, ei ryhtymisvoimaa enää löydy.  Tuntuu, että koko elämä tyhjenee. Kun ei ole mitään sovittua menoa moneen kuukauteen, ei ole niitä tarmonpuuskia, joita arjen kohokohdat nostattavat. Milloinpa leipominen, kokkaaminen ja siivoaminen on yhtä tehokasta kuin mieluisaa vierasta odotellessa? Saati sitten jos pihaan pöllähtää yllätysvieras, miten paljon tavaraa saa kerättyä näkyviltä ihan