Pihamaan ahkerat


Etualalla oli ruusukaktus
Aamukahvia pikku patiollamme nauttiessani olen nyt muutamana aamuna kiinnittänyt huomiota ahkeriin muurahaisiin ja heidän yhteistyökykyynsä. Ensin huomasin patiolle selälleen kellistyneen torakan liikkuvan, vaikka jalat sätkivät viimeisiä vetojaan ilmassa. Silmälasit päähäni saatuani ymmärsin, että torakkaa oltiin saattohoitamassa kymmenien muurahaisten yhteisvoimin. Vahvimmat kantoivat torakkaa harteillaan, älykkäimmät ohjailivat sarvista tai mitä ne viuhakkeet nyt ovatkin. Loput pyörivät ympärillä ja jollain kehittyneellä viestintäsysteemillä viittilöivät suuntaa, minne väsynyt kaveri korjataan sätkimään viimeiset potkunsa.

Kun hetkeksi vilkaisin muualle, porukka väsyneen torakan ympäriltä oli kadonnut kahvitauolle. Ajattelin, että siihen se jää raivattavakseni.  Mutta ei, kyllä ne jollain konstilla sen pois raahasivat, olivat tietysti rakentin lavetin ja palkanneet lisää työvoimaa. Harmi, etten nähnyt.

Seuraavana aamuna ei ollut mitään parinsadan hengen yhteistoimintaa vaativaa siirtoprojektia, mutta silti meininki oli kuin taloyhtiön talkoissa. Jokaisella oli jotain kannettavaa, yhdellä termiitin siipi, toisella linnun suustaan pudottama siemen. Toiminnan logiikka ja järjestelmällisyys herätti ihailua. Kotirouvaksi ryhtyminen on vienyt aivotoimintani pisteeseen, josta ei ehkä enää ole paluuta.

Muurahaisten lisäksi ihmiset Indonesiassa ovat työteliäitä. Pihamaatilkkuamme käy haravoimassa hyvin kypsään ikään ehtinyt vanha rouva, ehkä vähän nuorempi kuin minä. Kuuntelen aamulla, kun asfaltin luutimisesta syntyvä ääni lähestyy. Siellä hän on. Jossain vaiheessa havahdun, että luudan huiske kuuluu aivan läheltä ja kuulostaa jotenkin vaativalta. Laitan tossut jalkaan, käyn tervehtimässä rouvaa ja sujautan hänelle pienen palkan, josta hän vaikuttaa olevan todella tyytyväinen. Usein hän myös kommentoi asuani, marimekon kihlatasku miellytti häntä eritoten, vaikken mitään puheesta ymmärtänytkään. Itse hän on pukeutunut huiviin, pitkään paitaan ja polvien yli ulottuviin housuihin, jalassa hänellä on varvastossut. Toisin kuin työtoverinsa, hän ei käytä näyttävää olkihattua, jonka lieri on täällä leveämpi kuin missään muualla.

Pihamaaplänttiämme käy vastustelustani huolimatta hoitamassa myös puutarhuri, jonka kanssa meillä ei ole edes yhteistä elekieltä. Työn jälki on sen mukaista. Elävät tarkkaan varjellut kauniit kasvit katoavat jätesäkkiin, jos ei koko aikaa ole vahtimassa, mitä tapahtuu. Kyse ei ole mistään kansanluonteesta, vaan hänellä on joku hahmotusongelma, jonka syytä en ryhdy arvaamaan. Hänen toivoisi olevan jopa vähemmän ahkera ja sukkela. Työn jälkeen hän jää tupakoimaan pienelle muurinpätkälle naapurin ja meidän parkkipaikan väliin, istahdan viereen ja maksan hänelle kohtuuttoman suuren palkan verrattuna lakaisevan vanhan rouvan palkkaan. Täälläkin naisen rupia on vain osa miehen rupiasta.

Miten sitten kasvimme voivat? Edellisten asukkaiden istuttamat ruusut kukkivat tauotta, riittää kun käy leikkaamassa kuolleet kukinnot pois ja siroittelee vähän lannoitetta. Samoin heidän istuttamansa palmu voi myös hyvin. Iirikset ja isot liljat kukkivat harvakseen, mutta kukkivat. Parhaiten kasvavat marraskuussa istutetut joulutähdet, mutta todennäköisesti ne eivät enää kuki, kun vaativat kukkiakseen lyhyen päivän. Ahkeran puutarhurimme jäljiltä iso palmu menetti viikolla suuren osan oksistaan, nyt se näyttää hyvältä, pysäytin prosessin juuri oikeaan aikaan.

Etupihalla raivausta on tehty myös reippaalla kädellä. Maiseman avartamiseksi pyysimme ensin ihan vain jonkun katkomaan oksia puistamme. Annoin alhaalta ohjeita, kun joku autonkuljettajan löytämä kaveri kiipeili puissa ja katkoi oksia viidakkoveitsellä. Pian sen jälkeen vuokranantajamme oli pyytänyt heikosti ohjautuvaa puutarhuriamme hieman karsimaan puita etupihalla tietämättä, että se oli jo tehty. Järkytyin ja tyrmistyin, kun aamulla ulos mennessäni huomaan pihan kauneimman kasvin, ruusukaktuksen (pereskia bleo), makaavan tien toisella puolella päreiksi pilkottuna odottamassa roskakuljetusta. Etupihalle pitäisi rakentaa nurmikko, mutta sitä rapsutetaan niin ahkerasti, että valmisnurmikko on ainut vaihtoehto.

Suurin pettymys puutarhanhoidon alalla on ollut tomaatintaimien huono menestys. Vaikka lämpöä ja vettä riittää, ne eivät lähteneet kasvamaan uudelleen istutuksen jälkeen. Maaperä on punaista savea, joka tarttuu varvastossun pohjaan ja josta voisi valaa ruukkuja, mutta joka ei kovin hentoja juuria lävitseen päästä. Tomaattiruukkuihin ostin kaupan multaa, mutta jo hajusta päätellen se ei ole paras kasvualusta millekään kasville sellaisenaan.

Suljettu takapihamme olisi periaatteessa hyvä oleskelupiha, mutta hyttysten pelossa, saasteisen ilman ja runsaiden sateiden vuoksi siellä tulee harvoin vietettyä aikaa. Usein menen ulos aamukahville, nautin lämmöstä ja auringosta. Paras hetki patiolla on auringonlaskun aikaan, kun viimeiset auringonsäteet värjäävät valkoisen muurin punertavaksi, palmunoksat liikkuvat hiljaa kahisten tuulessa ja rukouslaulut seudun moskeijoista  kantautuvat ilman täyttävänä
hyminäpilvenä pihallemme. Silloin tietää olevansa kaukomailla.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Perinteinen joulupostaus

Vaarallinen suhde

Kenen joukoissa seisot?