Taakse jäänyttä elämää

Muutimme uuteen asuntoon viime lauantaina. Sunnuntaiaamuna herättyäni en ensimmäisenä vilkaissut lattialle, oliko sängyn viereen kasvanut termiitin keko. Sateesta huolimatta en kylpyhuoneeseen mennessäni harmitellut homeisen seinän laajenevaa vesiläikkää. Avasin keittiön oven ihan noin vaan. En ensin hakannut oveen, sitten narisuttanuttanut saranoita ovea edestakaisin heiluttelemalla, en läpsytellyt käsiä. Keittiöön kurkistettuani en säikähtänyt, kirkaissut ja peruuttanut kiivaalla loikalla takaisin oven taakse. Tiskialtaasta ei hypännyt gekkoa, mikron takaa ei vilahtanut hiirenhäntää, torakka ei sätkinyt henkitoreissaan lattialla, eikä jätöksiä ollut ilmaantunut yön aikana asuntoomme. Ei tarvinnut parkita hermojaan hetkeksi ja kurkistaa autotallin puolelle, olisiko siellä loukusta irrotettava hiirenraato odottamassa miestä kotiin, kun minä en siihen vain voi koskea.

Ikkunasta näkyivät muurin sijasta vastapäiset tornitalot ja kaukana häämöttävä Jakartan pilvenpiirtäjien siluetti. Toisen kupillisen aamukahvia nautin nyt parvekkeella, edellisessä kodissa paikkana oli pieni aidattu patio. Parvekkeella muutama hyönteinen ja joku hiirenkakan tapainen hetkeksi herätti huoleni, onko täälläkin kaikki samat ongelmat. Varmuuden vuoksi suljin parvekkeen oven takanani, ettei joku gekko taas tekisi kotiaan meille, laskisi munia keittiön kaappien taakse ja olisimme taas samassa kierteessä jahtaamassa yltiöpäisesti lisääntyvää gekkoperhettä iltaisin ulos.

Vaikka maisema ulkona näytti urbaanilta ja keskeneräiseltä, liikennettä, valotauluja ja monikymmenkerroksisia tornitaloja, en silti kaivannut pikkukodin takapihan viehättävää patiota. En katunut pihamaan laittoon kulunutta aikaa ja energiaa, sen somistaminen maksoi moninkertaisesti itsensä takaisin, kun saimme talon nyt edelleen vuokralle. Uudet asukkaat ihastuivat heti viehättävään patioon, jota meitä edeltäneet asukkaat jo olivat laittaneet ja johon vielä lisäsimme värejä ja kasveja. Viihtyisyyttä lisännee, että vuokranantajan handyman parhaillaan paikkailee sisätiloissa pahimpia homeläikkiä piiloon.

Päivällä kävin vielä entisessä asunnossa laittamassa kuivumaan eilen muuton, siivouksen ja asunnon näyttämisen tohinassa koneeseen unohtuneet pyykit. Mayestik Marketista hankkimani verhot ovat edelleet ikkunassa. Ne haluaisin mukaani Suomeen sitten kun palaamme. Edelliset rumat ja rikkinäiset verhot laitoin aikaa sitten muovikassissa roskiksen viereen. Aluetta siivoava rouva korjasi muovikassin sisältöineen talteeen. En siis voi ottaa hankkiamiani verhoja ikkunasta. Pitäisikö käydä taas verho-ostoksilla ja hankkia korvaavat verhot? Olihan se vähän omavaltaista laittaa ne verhot roskiin. Tänään rauhoitun jo niin paljon, että päätin jättää ne omat verhoni ilahduttamaan uusia asukkaita. Vastahan ompelin uudet verhot Suomen kotiimme, mitä nyt yksistä verhoista.

Kaikkein rauhottavinta on ollut päästä leipomaan. Nyt meillä on sähköuuni, joka paistaa hyvin. Tein muuttokuormassa tulleista ruisjauhoista ruisleipää, joka onnistui paremmin kuin koskaan ennen. Käytössäni on nyt kaksi keittiötä, tilava, ilmastoitu ja valoisa edustuskeittiö, jossa on tiskialtaan takana arka kangastapetti ja työskentelytaso hohtavan valkoista materiaalia, jossa kaikki tahrat näkyvät kauas. Oven takana on ahdas, tunkkainen ja pimeä piian keittiö, jossa on erinomaiset olosuhteet leipätaikinan kohottamiseen, noin 35 astetta lämmintä ja vedotonta.

Credits: Tekstin alussa yritin matkia bloggaajasisar Helgan hulvatonta mökkielämän kuvausta.