Perinteinen joulupostaus

Elokuun 13. lähdin Suomesta takaisin Indonesiaan upean kesän jälkeen. Lähtiessäni lupailin, että jouluksi kotiin. Ei onnistunut. Pitkä lentomatka pitkine vaihtoineen, kolmekymmentä tuntia ovelta ovelle, aikaeron taltuttaminen ensin Suomen kaamoksessa ja  sitten taas saman tien täällä, kohtaamiset ja samaan tilaan joutumiset lentokentillä ja koneessa, joissa on todellinen riski saada itselleen koronavirustartunta. Perillä olisimme  kuitenkin joutuneet välttelemään läheisten tapaamisia, emme halua tartuttaa tai tulla tartutetuiksi. Tuli siis kolmas joulu Kaakkois-Aasiassa.

Ensimmäisen joulun näillä seuduilla vietimme Malesiassa Penangissa, jossa löytyi helposti länsimaista ruokaa, joulua juhlittiin lähiseuduilla useassakin paikassa kristillisin menoin ja englannilla pärjäsi huomattavasti paremmin kuin Tangerangissa. Joulupäivällisellä hotellissa lapsikuoro lauloi tuttuja joululauluja ja olipa samassa hotellissa myös toinen suomalainen seurue. Ruoka ei nyt varsinaisesti tuonut joulun makuja suuhun, mutta toki tunsimme viettävämme joulua, aasialaista sellaista.

Viime joulun vietimme Jakartassa isossa hotellissa, jonka aulassa oli valtava joulukuusi ja loungessa tarjoiltiin kalkkunaa. Joulun tunnelmaa ei tavoitettu, mutta silloin odotimme Suomesta vieraita uutena vuotena, joten joululla ei ollut niin väliä. Riisipuuro syötiin ensimmäisenä ateriana kun saimme kauan odotetut ihmiset pöydän ympärille uuden vuoden päivänä. Tuntui ihan joululta.

Tänä vuonna olisi pitänyt päästä viettämään suomalaista joulua perinteisin menoin. Minun joulussani joulukuusi tuodaan sisälle vasta aattona ja koristellaan siinä joskus puuron syönnin ja saunaan menon välissä. Kuusi on haettu omalta tontilta, paitsi silloin yhtenä jouluna, kun naapurin metsästä löytyi latvakuusia ja emäntä antoi luvan ottaa sellaisen pirttiä koristamaan. Jouluaattona askarruttavia kysymyksiä ovat ehtiikö kuusi sulaa, löytyykö kuusenjalka, onko tähti tallella, kuka nämä on pakannut, toimivatko valot ja jos eivät toimi, onko vielä avoinna joku paikka, mistä saa ostettua uudet.

Jouluaamuna herätään aikaisin, pukeudutaan lammasturkkiin ja valjastetaan hepo...eikun ajetaan autolla aamun joulukirkkoon. Matkalla muistellaan vanhempien mieleen istuttamia valemuistoja siitä, kuinka kilpaa Saimaan jäätä pitkin ajettiin serkkujen kanssa joulukirkkoon Helillä ja Jermulla silloin 1960-luvulla.  Lumi narskuu jalasten alla, pakkanen nipistelee poskia, aisakello kilkkaa, kaviot rapsahtelevat jäähän ja kaarteissa keskipakoisvoima heiluttelee väkeä vällyjen alla reen laitaa kohti. Todellisuudessa muistan kyllä serkkujen hevosen kirkon edessä puomiin kiinnitettynä, itse olen kulkenut jouluaamun kirkkomatkan autolla niin kauan kuin muistan.

Nykyisin on kyllä mennyt vähän löysäksi, eivät enää aloita seitsemältä vaan vasta kahdeksalta. Sen vuoksi ennen kirkkoon menoa ehtii hyvin käydä katselemassa hautausmaan valomerta, kohennella tulia omaisten haudoilla ja viedä loppuun palaneita kynttilöitä roska-astiaan. Tämän opin sinä jouluaamuna, kun olimme odottamassa kirkon ovien aukeamista tunti liian aikaisin. Tosiasiassa emme ehdi ennen kirkkoon menoa kuin kopistella lumet jaloistamme kiviportailla, astelemme kirkkoon juuri ennen urkujen käynnistymistä.

Kirkko, jossa käyn, on ollut suvun kotikirkko vuodesta 1775. Menemme sisään pääovesta tai vasemmasta sivuovesta, istahdamme siihen keskikäytävän vasemmalle puolelle vähän poikkikäytävästä ulko-ovelle päin, jätämme tilaa penkin käytävän viereiseen päähän. Kiistelemme kirkkoa kiertäessämme, miksi siitä oikean puoleisesta sivuovesta ei voi tulla sisälle, kun parkkipaikkakin on sillä puolella. Vai olisikohan viime kerralla ymmärrys vaimon suvun perinteitä kohtaan vihdoin herännyt? 

Parhaina jouluaamuina suntio on sytyttänyt noin 400 kynttilää valaisemaan pyhättöä. Yhtenä jouluaamuna laskin liekkien tarkan luvun, mutta nyt olen unohtanut sen. Viime kerroilla sähkövaloa on ollut liikaa, voitaisiin ihan hyvin sopia, että ne jotka eivät näe lukea virsikirjaa  kynttilän valossa eivätkä osaa sanoja ulkoa käyttäisivät otsalamppua.  Jos kolmestakymmenestä 10 käyttäisi otsalamppua, se merkitsisi aika vähäistä valosaasteen määrää.

Meitä hard core -joulukirkkoväkeä on kerta kerralla vähemmän, ydinporukkaa siirtyy sinne valomeren alle joka vuosi. Missä ennen istui pariskunta, onkin vielä edellisvuodelta enemmän kasaan painunut leski virsikirjaansa rapistelemassa. Iloisinta on, jos perikunta on lähtenyt viemään muoria joulukirkkoon ja uusi polvi hakee tuntumaa perinteeseen.

Tänä vuonna ovat maailmankirjat sekaisin. Kaikki joulun kirkonmenot on peruttu kotikirkossamme. Vaikka olisimme olleet Suomessa, emme olisi päässeet kuluttamaan sitä penkkiä, jossa jo kymmenet sukupolvet ennen meitä ovat valuneet kohti lattiaa, kohentaneet asentoaan, oikoneet jalkojaan, pudotelleet rukkasiaan penkin alle, vuoroin hikoilleet ja palelleet. Siinä sivussa nousseet ja istuneet oikea-aikaisesti, laulaneet ja rukoilleet.  

Olemme nyt Balilla viettämässä niin suomalaista joulua kuin mahdollista näillä leveysasteilla. Aamiaisella karjalanpiirakoita. Aattoillan aterialla glögiä ja rosollia, kinkkuakin. Kaiuttimissa soivat välillä suomalaiset joululaulut. Kotimaan kieltä puhutaan monessa pöydässä. Kuuntelemme  radiosta netin kautta Kauneimpia joululauluja, olemme kiertäneet jo Mikkelin, Kurikan, Tohmajärven, Temppeliaukion ja Pirkkalan kirkot. Mutta eihän tämä tunnu samalta kuin aito suomalainen joulu.