Kenen joukoissa seisot?


Sana ulkosuomalaisuus on vaikeasti hallittava, siitä tulee mieleen 19-vuotiaana Amerikkaan piikomaan lähtenyt komean ja tumman ulkomaalaisen miehen kanssa avioitunut hiuksiaan blondaava minun ikäiseni +/-60 v. täti, joka käy ulkosuomalaisten juhlissa ja kaipaa kotimaahan. Hän ei voi kuunnella Sylvian joululaulua itkemättä, ääni murtuu myös "Kotimaani ompi Suomi" -laulun ensi tahdeilla. Hän on säilyttänyt Rantasalmen murteen levveeenä, sellaisena kuin sitä puhuttiin hänen lapsuudessaan  ja hänen kauniit lapsensakin ovat mummolassa oppineet kauniin Savon kielen ja puhuvat sitä kesälomamatkalla sukulaisten kanssa. Ulkosuomalaisuus on tietysti jotain muuta, mutta minun mielikuvani aiheesta kumpuaa parikymppisen ulkomaille vastamuuttaneen ja nyt kuusikymppisen omakohtaisesta kokemuksesta.

Olen asunut ulkomailla 15 vuotta, mutta ei minusta ole tullut ulkosuomalaista. Päinvastoin, etenkin täällä batiikin ja mie bakson keskellä olen sisäistänyt suomalaisuuttani entistä enemmän. Tänne päin maailmaa muuttava harvoin heittäytyy täysin uuden kotimaansa varaan, vaan säilyttää visusti tallella suomalaisen pankkiyhteyden, puhelinnumeron ja paluulipun ostamiseen tarvittavan rahasumman. Täällä voi kiinnittyä expat-yhteisöön helposti, kun tarttumapintaa paikalliseen väestöön on vaikea löytää. Vaikka arjesta löytyy yhteisiä nimittäjiä työn ja harrastusten kautta, uuden arvomaailman, uskomusjärjestelmän ja yhteisöhierarkian keskellä suunnistaminen on mahdotonta ilman hyviä paikallisia oppaita.

Ruotsissa asuessani olin aivan liian vähän aikaa sitten Suomesta muuttanut kokeakseni itseni ruotsinsuomalaiseksi. Ruotsinsuomalaisuus on varattu intellektuelleille suomenruotsalaisille, kiitos Jörnin, Vivican ja Yrsan, ja viime vuosituhannella Volvon autotehtaalle tai Karoliiniseen sairaalaan töihin tulleille parempaa elintasoa hakeneille ahkerikoille. Kantaväestöllä on vuosisatojen aikana muodostuneet piintyneet mielikuvat siitä, miten ruotsinsuomalaiset tekevät töitä, juovat ja tappelevat, puhuvat ruotsia ilman kolmoiskonsonantteja sanan alussa  ja suomea hiljaa kuiskaten. Ruotsissa olin kai lähinnä ulkoruotsinsuomalainen.

Kun porukka on tarpeeksi pieni, ei ydinjoukon ulkopuolelle jäämisen riski ole suuri. Pari vuotta täällä Jakartan lentokentän lähellä on tehnyt minusta ihan Jakartan suomalaisten ydinjoukkoa, ja Indonesian suomalaisiinkin tunnen kuuluvani, vaikken sukella, asu Balilla enkä muutenkaan hypännyt Carpe Diem -ajatuksella pois oravanpyörästä. Komea ja tumma aviomieskin on ihan geenitesteillä sataprosenttiseksi suomalaiseksi todettu, vaikka Finnairin koneeseen astuessa häntä tervehditään englanniksi ja minua, hitusen kansainvälisempää, Suomeksi. 

Kenellä on oikeus ulkosuomalaisen identiteettiin, kenelle se kasvaa, keitä nyt ulkosuomalaisten virallisina tahoina meidän ääntämme käyttävät edustavat? Onko Pattayalle majansa pystyttänyt itseään huomattavasti nuoremman paikallisen vaimon löytänyt eläköitynyt mies sellainen ulkosuomalainen, joka mahtuu käsitteen sisään? Entä tällainen Ruotsin ja Suomen välillä ensin viisitoista vuotta sukkuloinut silpputyöläinen, jonka miehen työ nyt vei viime vuosiksi Kaakkois-Aasiaan? Koti Suomessa odottaa edelleen, niin kuin se on odottanut koko ajan.

Jaan tekstejäni Ulkosuomalaisten Blogit -nimisessä Facebook-ryhmässä. Huomaan bloggaajien olevan myös häilyvärajainen  ja järjestäytymätön ryhmä. Omia kirjoituksiani on päässyt lukemaan Blogger-alustalla vuodesta 2007 asti, pian 14 vuotta. En kuitenkaan koe olevani oikea bloginpitäjä. En esittele vaatteita, kosmetiikkaa, matkakohteita, sisustuksia tai keitoksia, en avaudu arjen sattumuksista eksoottisessa asuinpaikassa enkä esitä valistuneita mielipiteitä yhteiskunnallisista kysymyksistä. En markkinoi itseäni, edistä uraani tai yritykseni tunnettuutta, en yritä tienata kirjoituksilla, vain kirjoitan ja postaan valokuvia asioista jotka sillä hetkellä ovat mielen päällä. Voisin väittää, että me ei-kaupallisten nettipäiväkirjojen pitäjät olemme niitä aitoja bloggaajia, muut ovat markkinavoimien säännöin toimivia sisällöntuottajia. Mutta huomiotalous ei toimi niin.

"Ei synny oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa" runoili Aulikki Oksanen otsikon tälle tekstille antaneessa runossa. Rintamien rakentaminen jonkun asian ympärille on joskus välttämätöntä muutoksen aikaansaamiseksi. Ulkosuomalaisparlamentti on saanut monta hyvää asiaa aikaiseksi, muun muassa kaksoiskansalaisuuden, ettei tarvitse luopua Suomen kansalaisuudesta, jos ottaa jonkun muun maan kansalaisuuden. 

Luulen että monilla ulkosuomalaisilla on matkalle lähtiessään ollut repussaan vahva ulkopuolisuuden tunne. Itselleni se syntyi työssäni, kun hoidin marginaalissa elävien maahanmuuttajien asioita. Suomesta näki puolia, jotka eivät valtaväestön näkökenttään ulottuneet. Ulkomailla asuessani ulkopuolisuuden tunne on ollut luonnollinen seuraus valinnastani, mitäpä muutakaan sitä olisi. Sen kanssa on helpompi elää sovussa, kun ei kuulukaan ymmärtää ja hyväksyä ympäristönsä arvoja ja toimintatapoja. Ruotsin suhteen putoaminen marginaalista vielä laidan yli tapahtui koronavuonna, kun ruotsinsuomalaisia kuoli kuin kärpäsiä, ja koko muu kansa kehui strategiaansa. Jopa osa ruotsinsuomalaisista, ne äänekkäimmät, katsoi velvollisuudekseen puolustaa nyt jo yleisesti tuomittua linjaa.

Suomen itsenäisyyspäivän viettäminen päiväntasaajan eteläpuolella jo kolmatta kertaa herätti taas miettimään, mikä meissä on se suomalaisuutta eniten ilmentävä piirre. Olin toisilleen tuntemattomien ihmisten pöytäkeskustelussa havaitsevinani kykyä hakea yhteistä tarttumapintaa laajalla haarukalla, jo kun se löytyy, pysyä siinä. Kunnalliset palvelut, neuvola, päiväkodit, peruskoulu, yleinen asevelvollisuus, kansankirkon aktiviteetit, asuinaluekaavoitus, kesämökkeily, urheiluseurat, yhdistystoiminta ja tuulipukulenkit kohtauttavat suomalaisia keskenään ja tekevät yhteiskunnan luokkaerot arjen tuoksinassa näkymättömiksi. Suomalaisten vahva luottamus toisiinsa kumpuaa kokemuksesta, että meillä kaikilla on keskenämme enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Yhdistävä tekijä löytyy helposti, tai jos sitä ei ole, niin mitä siitä numeroa tekemään.

Loppuhuomautus: En ollut koskaan aikaisemmin lukenut otsikon mukaista Aulikki Oksasen runoa, en myöskään kuunnellut koko laulua. Jos siitä olisi joskus reporadion aikaan alkutahdit kotipirttiini kantautuneet, olisi agitaattorit hiljennetty sekunnissa napsauttamalla lähetys rinnakkaiskanavalta yleisohjelman puolelle tai mieluimmin koko toosa laitettu kiinni. Teksti kokonaisuudessaan löytyy sodanvastaisten laulujen sivustolta, en sitä tekijänoikeuksien vuoksi tänne kokonaan kopioi. Kannattaa käydä lukemassa. 

Kommentit

  1. Suhtaudun ulkosuomalaisuuteeni suhteellisen käytännönläheisesti. Olen ulkosuomalainen niin kauan kun asun Suomen ulkopuolella ja kannan Suomen passia. Meitä yhdistää tietyt yhteiset kokemukset lapsuutemme Suomesta, tietyt kulttuuripiirteet, mutta siltikin olemme myös erilaisia. Monesti ulkosuomalaisia yhdistää myös juuri se, että olemme valinneet toisin: olemme jättäneet Suomen. Emme me silti ole yhtenäistä heimoa tai tule aina edes keskenämme toimeen. Lähtöihimme on ollut eri syitä.
    Yhtälailla ihmiset bloggaavat eri syistä ja eri aiheista. Omatkin blogini ovat jopa keskenään erilaisia ja eri aiheista.
    Miksipä lokeroida!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Tanja kommentista täälläkin. Todellakin, syntyperä, asuinpaikka, passi, äänioikeus ne varmimmat ulkosuomalaisuuden tunnusmerkit varmaan ovat, ja bloginpitäjän tunnistaa siitä, että pitää blogia!

    Tervetuloa uudestaan!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kommentoi kernaasti!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaarallinen suhde

Perinteinen joulupostaus