Elämää ruokapöydän ympärillä

Ruokailu on suuri osa elämää, sitä pitää tehdä monta kertaa päivässä pysyäkseen kunnossa. Indonesiassa asuessa siitä on tullut vieläkin tärkeämpi, elämä suorastaan pyörii ruokailujen ympärillä. Ei ole eineksiä, ei hunaja- tai muutenkaan marinoituja kanapaloja, joita lykkäisi vain uuniin sen enempää miettimättä. Ei ole muikkuja, joita kiskotaan verkoilla kotiselältä tai ongitaan kaupan kylmäaltaasta. Perunat eivät ole koskaan niitä ohutkuorisia ja uusia, vaikka niitä vauvaperunoiksi kutsutaankin. Makkaratkin ovat paksukuorisia, vaikka maultaan jokseenkin hyviä. Mutta kun ei ole suomalaista sinappia eikä kunnollista hapankaalia.

Täältä saa kyllä periaatteessa kaikkea lukuunottamatta lakritsaa, salmiakkia ja muita herkkukarkkeja, omanoloisia maustesekoituksia, lanttua, puolukoita ja mämmimaltaita. Parsaa en ole myöskään onnistunut täällä näkemään, purjoa saa vain yhdestä kaupasta minun asiointialueella. Poronlihaa ja kunnon suomalaisia juustoja ei tietenkään täältä löydy, eikä rahkaa. Sen sijaan Arlan tuorejuustoa saattaa löytyä jopa laktoosittomana.

Ongelma ei kuitenkaan ole ruokatarvikkeiden vähäinen valikoima, vaan mielikuvituksen puute paikallisten raaka-aineiden käytössä. Lähistön kaupat suorastaan pursuavat vihanneksia ja hedelmiä, maitotuotteita, kanaa ja lihaa, kalaa ja äyriäisiä. Possunlihaakin on tarjolla, asuuhan täällä paljon muitakin kuin muslimeja, joiden ruokavalioon sianliha ei kuulu.

Heti tänne muutettuani ryhdyin keittelemään erilaisia vihanneskeittoja, ja nyt niitä on syöty niin paljon, että olen saavuttanut kyllästymispisteen. Tälläkin hetkellä meillä on jääkaapissa pari litraa kasvissosekeittoa, joka sisältää kukkakaalia, porkkanaa, parsakaalia, kesäkurpitsaa ja ehkä jotain vielä jotain muuta. Kotiapulainen käy torilla ja keittää keiton, meidän tehtäväksi jää syödä se. Siinä hommassa mies on huomattavasti minua vikkelämpi.

Alkuun suunnittelimme syövämme usein ulkona, kun kaikki on niin halpaakin. Ajatus tyrehtyi pian vieraisiin makuihin ja suuta polttaviin mausteisiin, joihin en edes halua tottua. Korona-aika on rajoittanut ruokaretkeilyä entisestään, kun lähialueen ravintolat ovat usein täynnä väkeä. Olemme myös muutenkin lähes koko ajan kotona, minkä vuoksi elämänpiiri on keskittynyt kotilieden ympärille.

Kiitos kehittyneiden netistä tilattavien kuljetuspalvelujen, täällä voi tilata melkein mitä tahansa tuotavaksi suoraan kotiovelle. Gojek-mopokuskit kuljettavat ihmisiä, ruokaa, ostoksia, ihan mitä vain mikä mopon kyydissä kulkee. Jauhoja, pähkinöitä ja muita kuivatuotteita tilaan Club Sehatista, minimarketista, josta saa myös gluteenittomia jauhoja ja jopa ruisjauhoja ja kuivattuja herneitä.

Viimeksi tilasimme ruokaa kotiimme ravintolasta aivan kotikulmiltamme, ettei ruoka ehtisi matkalla jäähtyä ja muuttua mikrobiologisesti epäilyttäväksi. Pian tilauksen lähettämisen jälkeen ravintolasta soitettiin, ja kysyttiin, että haluammeko ruoan tulisena. Annoimme puhelimen kotiavullemme, jotta viesti menisi varmasti perille, ei tulista. 

Pian ruoka saapuikin, pussit oli suljettu nippusiteillä, lienee tavoitteena varmistaa, ettei tapahdu kuormasta syömistä. Annokset olivat banaaninlehtiin käärittyinä pienissä pahvikoteloissa. Innoissani asettelin ne lautaselle, oli perjantai-ilta ja nälkä päivän vihanneskeittoaterian jäljiltä. Taas se tapahtui, ruoat oli päällystetty paikallisella maustetahnalla, joka poltti suuta ja peitti kaikki muut maut alleen. Itse asiassa ravintolan ruoka oli ollut paljon miedompaa, kun kävimme sen paikan päällä ravintolassa itse tilaamassa ja syömässä.