Yogyakartan muistelua

Ramadanin päättyessä kesäkuun alussa Indonesiassa oli pitkä vapaa, jolloin arviolta 50 miljoonaa ihmistä matkusti kotipaikkakunnalleen sukulaisten luo. Myös me maahanmuuttajat osallistuimme tapahtumaan, lähdimme Jaavan toiselle puolelle Yogyakartaan. Saimme paikallisilta paljon sympatiaa, kun kerroimme olevamme "mudikilla" emmekä oikeasti olleet turisteja vaan Indonesian asukkaita.

Perillä huomasimme olleemme loman tarpeessa. Ihanan rauhallinen Hyatt Regency tarjosi mahdollisuuden vain levätä ja syödä hyvin. Satumaisen kauniilta uima-allasalueelta löysimme aina vapaan aurinkotuolirivin, johon saattoi unohtaa itsensä tuntikausiksi seuraamaan elämää ympärillä ja taisi yksi kirjakin päätyä luetuksi.

Yogyakartan ihmeellisyyksiin kuului, että siellä saattoi kävellä. Jakartassa eivät kävele kuin köyhät ja jotkut erehtyneet turistit, koska ilmanlaatu on hengittämiseen soveltumaton, jalkakäytävät loppuvat yhtäkkiä, ovat reikäisiä tai niitä ei vain ole. Kummallisesti tähänkin tottuu, oppii haistelemaan ilmaa ennen kuin lähtee kävelylle tai uimaan. Mittareiden näyttäessä korkeita saastearvoja, siis lähes aina, pysyy sisällä.

Kaiken tämän mahdottomuuden jälkeen Yogyakarta tuntui paratiisilta. Pääkatu Malioboro street kuhisi väkeä, hevoskuskit perinneasuissaan koreilla kieseillään tarjosivat kiertoajeluita, jouduimme jopa turisteja puolivalheellisesti houkuttelevan sisäänheittäjän uhreiksi.

Suurin syy lähteä Yogyakartaan on monille Borobudurin mahtava buddhalaistemppeli, jonka mekin kävimme tutkimassa. Matkalla Borobuduriin teimme maaseutukierroksen. Taksikuskimme huomasi kiinnostukseni riisipeltojen kuvaamiseen, joten hän vei meidät ensin Ancolin padolle, josta kasteluvesi virtaa koko Yogyakartan alueen riisipelloille Mataramin kanavia pitkin.  Sen jälkeen ajelimme hevosella Candirejossa, saimme hyvän perehdytyksen aluen maatalouteen, mitä viljellään ja miten esimerkiksi kassavaa jalostetaan myytäväksi.



Viimeisenä lomapäivänä retkeilimme  Parangtritiksen upealla rannalla, jossa tungeksi paikallista väkeä viettämässä lomapäiviään. Korkeat aallot estivät uimisen, mutta vuoroveden silottamalla rantahiekalla kävely raikkaassa merituulessa hoitaa vieläkin jalkapohjia. Ranta oli siisti, lukuunottamatta muutamaa samana päivänä hiekalle jätettyä muovipulloa. Kaupungin vedenpuhdistuslaitokselta valuva purokin oli hajuton ja väritön.

Olen nähnyt rantoja, mutta tämä menee omille lukemilleen. Ensinnäkin, ranta kuhisi väkeä, olimme ainoat länsimaalaisilta vaikuttavat. Kun menimme rannalle, iso aalto oli huuhtonut rannalla istuvan väen takapuolet märiksi, ja siinä ne vain istuivat. Kuulemma jotkut tulevat meditoimaan Parangtritikselle, meille nämä mönkijöillä ja hevosilla ajelevat, eväitään syövät vapaapäivän viettäjät näyttivät vain viettävän rentoa vapaapäivää. Jotkut vaan kestävät paremmin merivettä.

Kävimme syömässä rannan eteläpäässä Queen of South -ravintolassa, en ole missään saanut niin hyvää hapanimeläkastiketta, siihen oli paloiteltu tuoretta ananasta! Hotellin infinity-allas näytti jatkuvan etelänavalle asti. Ajatus palaamisesta Parangritikselle elää vieläkin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaarallinen suhde

Eristäytyneen yhteydenpitoa

Perinteinen joulupostaus