Perinteet elpyvät


Hassujen yhteensattumien kautta täällä kaukomailla ollessani oman suvun historia on tullut lähemmäs. Tätä ennen olen ihmetellyt sukututkijoita, jotka viettävät aikaa kirkonkirjoja lukien, minulle suku on satasivuinen sielunsilmillä selattava naamakirja, joka herää eloon hautajaisissa. Mitä tutkimista siinä on?  Mutta kun sukulaiset eivät ole arjessa mukana, niin ehtii ajatella niitä kaukaisempiakin sukulaisia. En edelleenkään ole kiinnostunut sukupuun rakentamisesta, mutta suvun mysteerit eivät jätä minua rauhaan.

Yksi mysteeri nousi esille, kun vaadin veljeäni tarkistamaan, onko meillä biologista sukuyhteyttä erääseen julkisuudessakin esillä olleeseen henkilöön, joka etsii Suomessa sotavankina ollutta karjalaista isoisäänsä. Veljeltä tulee vastaus, että rajasin haun lähisukulaisiin, kuka tämä on? Katselemme täysin tuntematonta nimeä, jolla on paljon samoja dna-ketjuja toisen lähisukulaisen kanssa. Paljastuu, että sodan aikaan 18-vuotias äiti synnytti ennenaikaisesti lapsen ja kuoli synnytykseen, samalla katosi tieto, kuka on lapsen isä. Nuoret ihmiset ja levottomat ajat, ei voi tämän ajan mittareilla arvioida tapahtunutta.

Lopulta selvisi myös että olemme kaikki sukulaisia, ja sitä kautta mitä kautta meidän ei pitänyt olla sukulaisia, eli kasvatusisäkin oli sukua. Alkuperäinen isämysteeri ei selvinnyt, mutta syntyi uusi, joka selvisi melko kivuttomasti. Nyt olen tutustunut kivaan uuteen sukulaiseen, joka miettii 75-vuotiaana uutta identiteettiään. Hän ei ole ollut koskaan ennen yhteydessä biologiseen sukuunsa kummankaan vanhemman puolella. Samalla, kun yritän vajavaisilla tiedoillani paikata ammottavaa aukkoa, joka hänellä on mielessään oman biologisen suvun kohdalla, alan itse miettimään äitini äidin kahden puolen Venäjän rajaa ja myös Siperiaan hajonnutta sukua, josta tiedän vain Suomen puolelle tulleiden ja jääneiden jälkeläiset.

Moni perinne on katkennut ja elää vain Venäjän karjalassa. Suoran yhteyden elämään vanhauskoisissa karjalaiskodeissa saa katsomalla Finnan kokoelmassa olevaa kuvaa vanhauskoisten ikonista (linkki).  Samalla heräävät elon muistot, joita äidinäitini kertoi ristimisistä ja rukouksista, gospodpomoloista, joihin hän eri ongelmatilanteissa turvautui. Aivan välttämättä pitäisi päästä Karjalaan, ja tutkia vielä kerran, löytyisikö sieltä jotain oman suvun tarinaan liittyvää.

Minunhan pitäisi olla kiinnostunut Indonesian arjesta, näiden ihmisten tarinoista ja perinteistä, mutta löydänkin itseni tutkimassa jatkosodan aikana isoäitini kotikylän taloista kerättyä esineistöä. Risainen esiliina voi olla isomummoni kirjailema, käsityöihmisiä kun olivat. Itseäni ihmetellessäni kasvatan ymmärrystä maahanmuuttajia kohtaan, jotka käpertyvät uudessa kotimaassa vanhan kotimaan tapoihin ja ovat  uskonnollisempia kuin ennen. Keskeisten tapojen, uskomusten ja hengellisen perinnön säilyttäminen lienee osa ihmisen identiteettiä.

Aivan samalla tavalla kuin islamilaiset tavat näkyvät ja kuuluvat tässä yhteiskunnassa eikä niitä tarvitse erikseen itselleen järjestää, pohjoismaissa omat perinteet, juhlapyhien vietto ja maallistunetkin kirkolliset tavat ovat osa arkea. Jos ei ole minun helppo kokea omakseen tätä ympäristöä ja mentaliteettia, voin kuvitella, että yhtä vieraana ja uhkaavanakin näyttäytyy ulkoisesti vapaamieliseltä vaikuttava pohjola arjessaan jonkun muun kulttuurin ja uskonnon mukaan eläville maahanmuuttajille.

Oma perinnetietoisuuteni kasvaa täällä uusiin mittasuhteisiin. Pääsiäispöydässämme on omatekoista mämmiä ja kurkumalla keltaiseksi värjättyjä munia. Pientä ja merkityksetöntä, voisi joku luulla, mutta niillä rakennan yhteyttä johonkin omaan. Moni maahanmuuttaja ei ole vapaa toteuttamaan omia perinteitään. Monikulttuurisissa perheissä toisen puolison tavat voivat ottaa kaiken tilan, yhteisöllisiä tilaisuuksia ei ole, jos ei ole yhteisöä. Nuorena imee uusia vaikutteita niin vauhdilla, että omat tavat unohtuvat tullakseen taas myöhemmin muistetuiksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vaarallinen suhde

Eristäytyneen yhteydenpitoa

Perinteinen joulupostaus