Paluu paratiisiin
Olemme taas Indonesiassa. Edellisen reissun yhteydessä avautui näkymä, jota emme aluksi ottaneet kovin vakavasti, mutta joka pienin askelin palautti meidät Jakartaan. Puolison työ paikallisen metsäjätin palveluksessa teki minusta virallisesti kotirouvan.
Täällä maailman tilaa ei voi sulkea mielestään. Lentomatkalla ihmettelin ruskean savusumun alla häämöttävää Intiaa, tänään olen tutkinut hengityssuojaimien luokituksia. Ulkona liikkuminen ilman hengitysmaskia ei ainakaan pahimpina savusumupäivinä ole järkevää, Jakarta on yksi maailman pahimmin saastuneista kaupungeista.
Jo edellisellä matkallamme Jakartaan ymmärsimme, että täällä elämä olisi erilaista. Joukkoliikenne on olematon väkimäärään nähden. Kymmenen kilometrin matka edellyttää tunnin autossa istumista jo täkäläisittäin sujuvissa liikenneoloissa. Normaalimpaa on liikenteen tukkeutuminen ja autojen liikkuminen muutama metri kerrallaan. Miesparkani joutuu istumaan autossa kohtuuttomia aikoja käydessään hoitamassa työasioita oman konttorin ja kotikaupungin ulkopuolella.
Onneksi asumme suojaisella asuinalueella, jossa liikenne on vähäistä ja välttämättömät palvelut löytyvät kävelymatkan etäisyydeltä. Kotia testasimme jo vieraillessamme edellisten asukkaiden luona. Vaikka olemme suuressa maailmassa, ympyrät pienenevät, kun ystävät ovat kaukana ja asuinympäristön jättäminen vaatii vaivannäköä.
Yritän jättää pohjoismaiden menon vähemmälle huomiolle, ja ryhdyn tutkimaan elämää täällä päin maailmaa. Kuningaskalastajassa yleisimmät teemat olivat politiikka, matkailu, ihmisoikeudet ja kulttuuri. Tässäkin blogissa annan itselleni vapaat kädet kirjoittaa sitä mitä ajatukset tuottavat. Yritän myös kertoa paikallisen kulttuurin ihmeellisyyksistä, toivottavasti löydän myös täkälaisia taiteilijoita ja artisteja, joita esitellä blogissani.
Tämä teksti on kirjoitettu toisena Indonesian aamuna puoli viiden aikaan, kun ensimmäisen rukouskutsun ääni täytti hiljaisen aamuyön. Lopulta Allah Akbar hetkeksi hiljentyi, aamutee jäähtyi juomakelpoiseksi ja edessä oli toinen päivä uudessa kotimaassa.
Täällä maailman tilaa ei voi sulkea mielestään. Lentomatkalla ihmettelin ruskean savusumun alla häämöttävää Intiaa, tänään olen tutkinut hengityssuojaimien luokituksia. Ulkona liikkuminen ilman hengitysmaskia ei ainakaan pahimpina savusumupäivinä ole järkevää, Jakarta on yksi maailman pahimmin saastuneista kaupungeista.
Jo edellisellä matkallamme Jakartaan ymmärsimme, että täällä elämä olisi erilaista. Joukkoliikenne on olematon väkimäärään nähden. Kymmenen kilometrin matka edellyttää tunnin autossa istumista jo täkäläisittäin sujuvissa liikenneoloissa. Normaalimpaa on liikenteen tukkeutuminen ja autojen liikkuminen muutama metri kerrallaan. Miesparkani joutuu istumaan autossa kohtuuttomia aikoja käydessään hoitamassa työasioita oman konttorin ja kotikaupungin ulkopuolella.
Onneksi asumme suojaisella asuinalueella, jossa liikenne on vähäistä ja välttämättömät palvelut löytyvät kävelymatkan etäisyydeltä. Kotia testasimme jo vieraillessamme edellisten asukkaiden luona. Vaikka olemme suuressa maailmassa, ympyrät pienenevät, kun ystävät ovat kaukana ja asuinympäristön jättäminen vaatii vaivannäköä.
Yritän jättää pohjoismaiden menon vähemmälle huomiolle, ja ryhdyn tutkimaan elämää täällä päin maailmaa. Kuningaskalastajassa yleisimmät teemat olivat politiikka, matkailu, ihmisoikeudet ja kulttuuri. Tässäkin blogissa annan itselleni vapaat kädet kirjoittaa sitä mitä ajatukset tuottavat. Yritän myös kertoa paikallisen kulttuurin ihmeellisyyksistä, toivottavasti löydän myös täkälaisia taiteilijoita ja artisteja, joita esitellä blogissani.
Tämä teksti on kirjoitettu toisena Indonesian aamuna puoli viiden aikaan, kun ensimmäisen rukouskutsun ääni täytti hiljaisen aamuyön. Lopulta Allah Akbar hetkeksi hiljentyi, aamutee jäähtyi juomakelpoiseksi ja edessä oli toinen päivä uudessa kotimaassa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi kernaasti!