5. päivä, Jakartasta Dohaan osa 2.

Jakartan lentokentän valikoimaa

Apollomatkojen meillekin tarjoamaan bussikyytiin oli lähtenyt alunperin 16 henkilöa ruotsalaismiehen laskujen mukaan, mutta johon lopulta nuorten oululaismiesten poistuttua oli jäänyt kuusi suomalaista ja tämä 3-henkinen ruotsalaisperhe, Jo Balin puolella bussi oli ajanut yhden kolarin, joku oli ajanut sen perään. Joskus kahdeksan aikaan torstaiaamuna Jaavan puolella  kuljettaja oli nukahtanut rattiin, bussi oli suistunut tieltä ja kaatunut. Ruotsalaismies arvioi, että jos kaikki 16 olisivat olleet bussissa, se ei olisi pysähtynyt rinteeseen vaan jatkanut painon voimasta alas vieressä olevaan syvään pudotukseen.

Bussin kaaduttua tilalle oli tuotu uusi bussi, ja sen jälkeen kuljettaja oli ajanut kuin hullu, tehnyt järjettömiä ohituksia ja kaahannut. Kaikki matkustajat olivat istuneet puhumatta hiljaa. Perheen aikuinen tytär  osoitti rintakehäänsä, hän oli kalpea ja puhumaton. Perheen äidin kanssa tuijotimme toisiamme typertyneinä, hän puisteli päätään, ja toisti moneen kertaan "...inte bra, inte bra".

Mies käski minua kysymään suomalaisilta, miten he voivat, yksi nainen oli satuttanut itsensä, hänellä on silmä mustana. Hän osoitti pariskuntaa pöydässä, hekin olivat olleet bussissa. Sovimme että keskustelemme lisää myöhemmin.

Menin pöytääni, peitin käsillä kasvojani sivuilta, etteivät ihmiset näkisi järkytystä ja silmiin pyrkiviä kyyneleitä. Kerroin miehelle mitä oli tapahtunut. Hän vaihtaa katseita ruotsalaisten kanssa. Nuoret oululaismiehet menevät ravintolan ohitse, mies käy kertomassa heille, miten bussille oli käynyt. Pöytään palatessaan hänkin näyttää järkytystään.

Lähden vielä viime hetken ostoksille, tuliaiset olivat jääneet isoilta osin ostamatta viime päivien sekavuuden vuoksi. Voisin ostaa mitä vain, löydän kankaisia Indonesian karttoja ja soittimia ja ihailen kaikkea kaunista tavaraa ympärilläni.

Portilla osa bussista olleista kerääntyy istumaan samaan nurkkaukseen, kaikki he tuijottavat puhumatta eteensä. En uskalla mennä kysymään keneltäkään mitään.

Käyn sanomassa lähtöportin virkailijoille, että koneeseen lentoyhtiön järjestämällä kuljetuksella saapuneet ovat joutuneet onnettomuuteen, heistä pitää pitää huolta. Virkailijat hymyilevät ja jatkavat keskinäistä jutustelua. Toistan asian, naisvirkailija vakavoituu ja oletan, että hän ymmärsi asian.

Lentokoneeseen mennessä onnettomuuteen joutuneita ei huomioida mitenkään. Istun mieheni ja Kööpenhaminaan matkalla olevan ruotsalaismiehen välissä ja kerron hänelle tapahtuneesta. Hän hymyilee ja sanoo "Ni hade änglavakt". Niin, meillä oli suojelusenkeli.

Ruotsalaismies, kultaisen jäsenyyden Qatar Airwaysilla omaavana, saa runsaasti huomiota matkustamohenkilökunnalta. Ensin häntä tullaan kiittämään, hän taas lentää yhtiön koneella. Sitten hänen kanssaan käydä menu läpi. Mies on itse vähän nolona kaikesta hössötyksestä.

Meille tullaan tarjoamaan ruokaa, jota mieheni ei voi syödä. Tietenkään kukaan ei ollut uutta lentoa meille varatessaan katsonut ruokavaliota. Gluteenitonta ruokaa ei ole. Tässä vaiheessa avaan suuni. Sanon, että koko firmanne on surkea. Heidän järjestämän kuljetuksen vuoksi tässä koneessa on loukkaantuneita ihmisiä, joista he eivät millään tavalla pidä huolta. Kieltäydyn syömästä. Käsken tuoda jotain syötävää miehelleni.

Nuori lentoemäntä on pahoillaan, että olen tyytymätön firman palveluihin, hän ei ole mitenkään vastuussa muusta kuin matkustamosta. Mies sanoo, että te edustatte nyt meille koko firmaa. Sovimme ruokajärjestelyt, ja lentoemäntä sanoo, että hänen esimiehensä tulee vielä kysymään, miksi olemme niin tyytymättömiä, he eivät halua, että kukaan on tyytymätön Qatar Airwaysin palveluihin.

Ruoka tulee, ja nuoren lentoemännän esimies, hänkin nuori nainen, tulee ihmettelemään mikä meillä on hätänä. Kerron, että emme tunne oloamme turvalliseksi tässä koneessa, koska yhtiö ei huolehdi loukkaantuneista matkustajista. Kysyn onko hänen prioriteettinsa turvallisuus, hän vastaa kyllä. Sitten vaadin taas häntä huolehtimaan bussionnettomuudessa olleista.

Nyt lentoemäntä alkaa vaatia, että tulemme näyttämään heille, keitä nämä matkustajat ovat. Sanomme, ettemme tiedä, emme tiedä missä he istuvat, emme tunnista heitä pimeässä, olemme nähneet heitä vain muutaman kerran. Käsken häntä jo aika määräävällä sävyllä menemään etsimään se nainen, jolla on musta silmä, ja tarjoamaan hänelle kaikki apu mitä hän tarvitsee. Lentoemäntä suostuu, kysyy haluaisimmeko itse jotain, hoputan hänet töihinsä.

Huomaan, että lentoemännät alkavat kiertämään matkustamossa tarjoamassa vettä ja tarkastamassa turvavöitä. Rauhoitun.



 


Kommentit

  1. No voi yhden kerran! Hyvä, ettei tarvinut jäädä sinne lopuksi elämää gamelan päässä kilkuttaen elelemään. Jos tähän voisi lisätä kuvan, niin laittaisin. Kävin joskus Balilla ja Lombokissa ja voin kuvitella, mitkä olisi fiilikset, jos olisi jäänyt vangiksi sinne - tai minne tahansa niin kauas. Kanarialla olisi jo enemmän kuin kotonaan ja viettäisi pakkojatkettua lomaa leppoisammissa tunnelmissa, kun tietäisi kotiin pääsevän vaikka laivalla, jos ei muuten. - Kun Islannissa tulivuori purkautui, reissasi kollegat Keski-Euroopan kongressista pikkubussilla Baltian maiden kautta parisen päivää + laivalla loput. Heh heh, jossain vaiheessa oli kollegiolla vitsit loppuneet kesken :) - Eniveis, loppu hyvin, kaikki hyvin! Entisenä joka paikan koluajana olen alkanut jarrutella itteäni ja luirahdan mieluiten suomalais100metsiin. - Onko tämä sinun blogialustasi jatkossa? Paratiisinvangin nimellä jatkoelämä blogimaisemissa? - Voimia! H

    VastaaPoista
  2. Sanoppa muuta, Helga! Tämä on nyt tällainen traumaterapiaa itselle ja tapahtumien kartoitusta muille -blogi liittyen tähän retkeilykokemukseen. Eikä vielä ole sanottu, etteikö Indonesia voisi kutsua meitä maankiertäjiä. Ehkä palaan entiseen, kun on taas jotain tavallista jaarittelua mielen päällä. Sitä odotellassa täällä. Kiitos, otan heti voimat käyttöön.
    -Lea

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kommentoi kernaasti!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Perinteinen joulupostaus

Vaarallinen suhde

Kenen joukoissa seisot?