Perutaan kaikki

Muistan reippailta työvuosiltani ne suuret helpotuksen hetket, kun joku suunniteltu iso asia peruuntui. Olit varautunut, suunnitellut ja valmiina isoon urakkaan, ja sitten yhtäkkiä päivä tyhjenee, koko päivälle ei olekaan mitään tekemistä. Tilanteeseen varattu energia on kuitenkin käytettävissä. Vaikka mieltä kalvoikin tieto, että nyt koko ruljanssi on vielä edessä, eikä ohi tänään klo 18, äkillinen vapaus vaihtoehtona näännyttävälle työrupeamalle joudutti arkistojen järjestämistä, tylsien kirjelmien kirjoittamista ja muiden odottavien töiden kohtaamista. 

Nyt kun peruutukset ovat seuranneet toisiaan jonossa, ei ryhtymisvoimaa enää löydy.  Tuntuu, että koko elämä tyhjenee. Kun ei ole mitään sovittua menoa moneen kuukauteen, ei ole niitä tarmonpuuskia, joita arjen kohokohdat nostattavat. Milloinpa leipominen, kokkaaminen ja siivoaminen on yhtä tehokasta kuin mieluisaa vierasta odotellessa? Saati sitten jos pihaan pöllähtää yllätysvieras, miten paljon tavaraa saa kerättyä näkyviltä ihan muutamassa minuutissa. Nyt teen asioita sen vuoksi, että aika kuluisi. Ennen joogasin pitääkseni niveleni notkeana, nyt sen vuoksi, että saan siihen kulumaan puolitoistatuntia aikaa. Sen jälkeen puolentoista tunnin elokuva, niin melkein koko ilta on saatu kulumaan.

Arjen yksitoikkoisuus on siirtynyt aivan uudelle tasolle. Ajatusmaailma on rajoittunut. Saan rauhassa keskittyä kirjoitustöihini, joiden julkaisua en odota. Suunnittelen vaikka kuinka pitkälle asioita, jotka eivät koskaan toteudu. Syyskuussa olimme varanneet viikonloppumatkan saarelle Jakartan edustalle, muuttuvien rajoitusten vuoksi matka peruuntui. Koko syksyn olen suunnitellut lähtöä Balille, joka yllätyksekseni saattaa nyt joulun aikaan toteutua, kun matka Suomeen jouluksi peruuntui. 

Meidän on pitänyt lähteä täältä Indonesiasta noin viisi kertaa tähän mennessä, olemme tehneet vuokrasopimuksia kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan jo puolentoista vuoden ajan. Nyt meillä on vuokrasopimus neljäksi kuukaudeksi, olkoon se viimeinen. Noin viisi kertaa on tavaroiden pakkaaminen ja asunnon tyhjennyt siirtynyt tuonnemmaksi. Enää emme aio siirtää lähtöämme, tämä riittää jo.

Ulkomailla uudessa vieraassa ympäristössä siirtotyöläisen puolisona eläessä joutuu sietämään epävarmuutta. Lähtiessään ei tunne ketään muita kuin oman perheensä, on tuurista kiinni, keitä kohtaa ja keiden kanssa alkaa aikaa viettämään. Lapsiperheille ystävyyssuhteet muodostuvat koulun ja lasten kavereiden vanhempien kautta. Me varttuneeseen ikään ehtineet joudumme tekemään enemmän töitä ystävyyksien syntymisen eteen. Tai sitten pitää olla muita seuraa kaipaavia, jotka haluavat viettää aikaa kanssasi ja tekevät aloitteita. Nyt monet suomalaiset ja pohjoismaalaiset ovat lähteneet kotimaihinsa koronavirusta pakoon. Viime joulua ennen oli myyjäisiä ja tapahtumia, nyt aiomme viettää pienellä porukalla itsenäisyyspäivää, ja siinä se. Onneksi täällä on vielä jäljellä ihmisiä, jotka järjestävät ja kutsuvat mukaan.

Tapahtumien toteutumattomuus ei jakaudu tasaisesti. On paljon ihmisiä, jotka ovat edelleen työssään kiireisiä, mutta hekin joutuvat perumaan mieluisia menojaan. Pelko koko juhlaseurueen tartuttamisesta saa perumaan menon viime hetkellä, kun särkee päätä ja nenä vuotaa. Ryhtyä tässä tilanteessa kutsumaan väkeä kokoon on aina jonkun tason riski. Onko sitten parempi olla suunnittelematta kuin suunnitella ja kestää pettymyksiä? En osaa ajatella elämää ilman tulevaisuuteen suuntautumista, ehkä olen jopa huono nykyhetkessä eläjä.

Tämän hetken suunnitelmat ovat enemmänkin haaveita. Suureen osaan suunnitelmista pitää lisätä aikamääre "sitten kun on saatu rokote". Koronan katoamista voi toivoa, mutta jos rokotteen saaminen avuksi tekisi arjesta normaalimman, elämä voisi palata urilleen. En voi valittaa, edelleen olemme turvallisissa oloissa ja säästyneet sairastumisilta, toimeentulokin turvattu. Valitan kuitenkin, ihan hyvää se joskus tekee.