Resilienssin perusteita koronan aikaan

Indonesiaan lähtiessäni puolitoista vuotta sitten tapasin viimeisessä työpalaverissa resilienssiin syvällisesti perehtyneen asiantuntijan. Aamukahvin äärellä pohdimme eri alojen johtojärjestelmiä. Mietin kuinka Ruotsissa koululaitos ja poliisi ovat pitkään kohdanneet vaikeuksia täyttää tehtävänsä. Keskustelukumppanini arvioi, että tilanne johtuu ylhäältäpäin tulevan ohjauksen hataruudesta. Silloin en vielä ymmärtänyt, miten heikossa tilanteessa Suomen poliisi on, enkä vieläkään hahmota, miten on pystytty pyörittämään huumekauppaa, suojelemaan rikollisia ja saamaan jopa poliisit valehtelemaan oikeudessa. Oli kyse sitten heikosta tai vahvasta ylhäältä ohjauksesta, huumepoliisin työtä ei ohjannut tarve estää rikollisuutta vaan tarve turvata johtajan ja hänen rikolliskumppaneiden oma huumebisnes.

Tärkein anti keskustelusta oli havahtuminen siihen, miten harvoin tarve ohjaa päätöksentekoa. Usein liikutaan jälkijättöisesti, katsotaan missä on rahaa, ja siirretään resursseja sinne. Tarpeiden määrittely aina uudestaan ja uudestaan, ja resurssien turvaaminen siellä, missä niitä tarvitaan, on yhteiskunnan resilienssin edellytys. Nyt kun Suomen hallitus harppasi ja samalla vaihtoi suuntaa koronaviruksen aiheuttaman epidemian hallinnassa, olen näkevinäni kaiken takana yhteiskunnan tarpeiden ensisijaisjärjestyksen uudelleen määrittelyn.

Suomessa tapahtui iso muutos ajattelussa muutaman päivän aikana, kun koronaviruksen eteneminen ajautui lähemmäs kriisipistettä.  Ehkä perspektiiviä myös laajennettiin, katsottiin myös ensimmäisen mutkan taakse.  Kun vielä muutama päivä mietittiin asiaa yritysten ja rahantulon kannalta, ettei jarruteta liikaa taloutta, nyt olikin prioriteettina tarve vähentää vakavia sairastumisia koronavirukseen ja huolehtia terveydenhoitojärjestelmän kantokyvystä. Poikkeuslakivaltuuksin monia yhteiskunnan toimintoja ja resursseja ohjataan palvelemaan näitä tarpeita. Samalla yhteiskunnan ohjaus ylhäältä rajoittaen yksilönvapauksia vahvistuu ja vähentää ihmisten mahdollisuuksia tehdä omanapaisia valintoja.

Kurssin muutosta perusteltiin sosiaali- ja terveysministeriön luomalla tilannekuvalla. Jos  päätöksen pohjaksi olisi otettu jonkun muun ministeriön tekemä tilannekuva, ja prioriteetiksi vaikkapa opetuksen turvaaminen kouluissa, päätös olisi ollut varmaan joku muu. Jatkossakin kriisijohtamisen aikana pitäisi osata määrittää, mitkä ovat ne keskeisimmät tarpeet, joista pitää huolehtia, etteivät koronaepidemian aiheuttamat vauriot vahingoita ihmisiä ja yhteiskuntaa enemmän kuin on välttämätöntä. Asioiden laittaminen arvojärjestykseen johtaa samalla siihen, että jostain joustetaan. Samalla yhteiskunnan niukentuvia resursseja suunnattaessa pitää tukeutua niiden asiantuntemukseen, jotka osaavat määritellä, miten priorisoidut tarpeet parhaiten täytetään.

Varsinainen kohtalonkysymys on, osataanko tunnistaa ja valita parhaat asiantuntijat. Kun yhteiskunnan huipulle on päässyt toisten prioriteettien aikaan, osaako enää kyseenalaistaa aikaisempia valintojaan ja muuttaa prioriteettejaan? Osaako kuunnella niitä, joiden tarpeista huolehtiminen tässä tilanteessa välttämätöntä ja niitä, jotka heidän tarpeita pystyvät täyttämään, vai peittyvätkö heidän äänensä tuttujen sidosryhmien aiheuttamaan hälinään?

Ihmisillä on taipumus katsoa asiaa oman rajallisen asiantuntemuksen näkökulmasta, emmekä välttämättä edes tiedä, millä tieteenalalla asia parhaiten hallitaan. Oma lapseni teki aikoinaan lukiotutkielmana pandemian leviämisen mallintamisen, silloinkin oli joku virus liikkeellä. Siihen kevyesti perehtyneenä hahmottelen taudin leviämistä erilaisten kohtaamisten aiheuttamien tartuntojen kumuloitumisena ja luen erityisellä hartaudella leviämisen mallintajien johtopäätöksiä. Samalla tiedän, että mallinnusten mahdollisuudet ennustaa tapahtumankulkua ovat rajallisia ja alkuoletuksilla on suuri vaikutus lopputulokseen.

Pari päivää sitten kuulin Ruotsin uutisissa perusteluja olla rajoittamatta kokoontumisia ja koulujen aukioloja yhtä paljon kuin naapurimaissa on tehty. Taas kuului se ääni, ettei ihmisiä voi käskeä ja rajoittaa, jokaisen on itse osattava määrittää, mikä viisasta. Valitettavasti tämä ihmiskuva ei toimi kriisitilanteissa, joskus ihmiset on vapautettava itse miettimästä, mikä heille ja muulle yhteisölle on parhaaksi. Kun näkymät ovat sumeat, tarvitaan ihmisiä, jotka osaavat ottaa selville, missä ollaan, ja  tehdä päätöksiä, jotka vievät oikeaan suuntaan.