4. Päivä, lento Jakartaan Blingbimsarista



Edessämme istuva hoikka nuori nainen pyytää meitä katsomaan tavaroitaan sillä aikaa kun hän etsii naistenhuoneen. Siirryn istumaan hänen paikkansa viereen. Kun hän palaa, alamme keskustella. Hän oli ollut joogretriitissä Ubudissa, ja lähtenyt kaiken varalta pois sieltä, kun pelkäsi menettävänsä lentonsa. Hän ei kuitenkaan ollut saanut mitään oireita savusta, Ubudissa oli ollut turvallista ja paikalliset olivat sanoneet, että pilvet ovat aivan normaaleja sadepilviä. Hänen ystävänsä olivat olleet huolissaan ja kehottaneet lähtemään pois Balilta, ja hän pelkäsi jäävänsä yksin jumiin retriittiin. Ilmeisesti paikassa ei ollut muita ulkomaalaisia tai ainakaan hän ei niistä maininnut. Longchampin markkinoinnissa töitä tekevä nainen kertoo lentävänsä Surabayaan ja sieltä Jakartaan, hän ei tiennyt, että Blingbimsarista olisi lentoja suoraan Jakartaan.

Väkeä alkaa kerääntymään Blingbimsarin terminaaliin, ja toisin kuin tavallisesti, monet alkavat heti kertomaan tilanteestaan, missä ovat olleet ja minkälaista siellä oli. Päinvastoin kuin kuvittelin, vain harvat olivat meidän laillamme jo menettäneet lentonsa, vaan useimmat halusivat olla varmoja, että pääsevät palaamaan, keskeyttäneet lomansa tai loman loputtua lähteneet toista kautta kotiin. Oli australialaismies, jonka lento olisi juuri ollut lähdössä aikataulun mukaan Denpasarista, mutta hän ei uskaltanut luottaa sen lähtöön. Ja oikeassa hän oli, vaikka lentokenttä on auki, Qantas ei lentänyt.

Järkyttyneimmän oloinen oli nelikymppinen tanskalaisnainen. He olivat tulleet maanantaina, kun tulivuoren purkaus oli alkanut heti seuraavana päivänä. Agung oli näkynyt heidän huoneensa ikkunasta. Oli ollut hermoja raastavaa seurata ja pelätä, miten purkaus etenee. Kun heidät sitten oli siirretty Sanuriin toiseen hotelliin, siellä oli hotellin johtaja kutsunut asiakkaat tiedotustilaisuuteen, kaikille oli jaettu hengityssuojat ja hotellin evakuointisuunnitelma oli käyty läpi. Hotellin johdolla oli tieto, että seuraavana yönä eli tiistain 28.11. ja keskiviikon 29.11. välisenä yönä on suuri todennäköisyys, että iso purkaus tapahtuu. 

Nyt ymmärsin, miksi omassa hotellissamme oli keskiviikkoaamuna niin erilainen, iloisen vapautunut tunnelma, joka poikkesi täysin aikaisemmasta pidättyneen ystävällisestä tyylistä.

Tanskalaisnainen oli edelleen hätääntyneen ja stressaantuneen oloinen, hän ei ollut ottanut hengityssuojusta kaulaltaan eikä pystynyt rauhoittumaan. Hän oli myös soittanut Tanskan ulkoministeriöön, asenne ja vastaus oli tutun kuuloinen, he tietävät tilanteen, hän ei voi tietää, vaikka on paikan päällä.

Check-in avautui, jonoon ilmestyi suomea puhuvien nuorten miesten joukko. He olivat tulleet meidän kanssamme samalla koneella ja jääneet samalta paluulennolta. Heillä oli omatoimimatka, ja kun Qatar Airwaysiin ei saanut yhteyttä, he olivat vuokranneet mopot ja ajaneet lentoyhtiön toimistolle Kutaan. Heille oli annettu liput samaan perjantain koneeseen kuin meille ja bussimatka Jakartaan.

Bussi oli ollut karu. Siinä ei mahtunut istumaan, jalat eivät mahtuneet penkkien väliin. Matkalla Balin puolella he olivat kuulleet joltain bussissa, että tältä lentokentältä lennetään Jakartaan. He olivat varanneet netistä kännyköillään lennot ja hypänneet pois bussista. Aloin harmitella, että ylipäätään kerroimme Apollomatkoille, että meillä onkin liput lennolle, olisimme mekin vain jääneet bussista pois.

Lentokentän koneeseen siirtymisjärjestelyt olivat sekavat. Kaikilla nuorilla check-in-virkailijoilla oli olan takana perehdyttäjä seuraamassa ja neuvomassa miten toimitaan. Menimme ensin odotustilaan matkatavaroiden läpivalaisun kautta. Odotustilasta meidät vietiin matkatavaroiden kanssa bussilla lentokenttärakennukseen. Check-in-vaiheessa kävi ilmi, että tarvitsemme vielä oikeat lentoliput, siirryimme toiseen rakennukseen, johon mennessämme jouduimme väistelemään kalanpakkaajia. Isoihin stryrox-laatikoihin pakattiin kaloja ja muita mereneläviä, suljetut laatikot käärittiin muovikelmun sisään ja pakattiin pick-upin lavalle. Saimme lentoliput, palatessamme huokaisin viereiselle australialaismiehelle, että tähän asti olen pitänyt näitä indonesialaisia järjestelmällisinä. Hän sanoi kuulleensa, että tämä lentokenttä oli ollut vasta kolme päivää auki matkustajaliikenteelle.

Odotushuoneessa ilmastointi toimi, nurkkauksessa oli pieni matkamuisto- ja eväsmyymälä, tunnelma oli rento. Jotkut tuijottivat seinän näyttöä, sinne ilmestyi vähän väliä näkyviin Balin alueen kartta, otsikossa luki tsunami, ja karttaan oli merkitty mereen Balin eteläpuolelle punaisella paikka, jossa maanjäristyksen keskus oli ollut. Muita lukuja oli 160 ja 5,7, ensimmäistä epäilin etäisyydeksi rannikosta ja 5,7 voimakkuudeksi richter-asteikolla.

Muistin Sanuriin jääneen porilaisperheen, lähetin saman tien tekstiviestin, että täällä on tieto tsunamista jossain Balin rannikolla, olettehan turvassa. En halunnut säikytellä, mutta en uskonut rauhalliselle perheelle tuosta traumaa jäävän, olivat olleet pahemmassakin mukana. Tietävät katsella merelle. Pian tuli vastaus, Sanurissa asiasta ei ollut tietoa, he olivat hotellilla turvassa, kiitos. Laitoin vielä tiedon, että näyttäisi, että järistys on ollut jo aamulla ja se ei ole nostanut aaltoa, kun sain asiasta tiedon Internettiä tutkivalta australialaispariskunnalta. Harmitti, että säikyttelin, mutta toisaalta, joku syyhän siihen oli, tuo tieto tuossa seinällä oli.

Ostin matkamuistomyymälästä vettä, jääkaappimagneetin ja huivin tädille. Myyjä ihmetteli ostoksiani, sanoin, että olen varma, etten koskaan tule tänne takaisin, siksi haluan jonkun matkamuiston mukaani.
Lennolle lähti useita lapsiperheitä, reppumatkailijoita ja pariskuntia. Viimeisenä koneeseen riensi nelikymppinen saksalaisnainen, jonka tunnistin ystäväni fyysiseksi ja henkiseksi kaksoisolennoksi. Hän oli selvästikin kiertänyt temppeleitä ja joogannut, vaeltanut vuorilla ja kokenut henkistä yhteyttä maailmankaikkeuden kanssa. Nyt hän juoksi kiireisenä koneeseen, istuutui paikalleen ja nousi vielä äkkiä käymään vessassa, etsi värikkään huivin hartioilleen ja istuutui paikalleen lukemaan paksua pokkaria. Hänen hymynsä oli säteilevä ja hän katseli ympärilleen kontaktia hakien. Nyt harmittaa, etten jututtanut häntä, meillä olisi varmaan ollut paljon keskusteltavaa. 

Koneessa totesin miehelle, että tässä on nyt lauma hysteerikkoja koottuna samaan koneeseen. Meidän suomalaisten lisäksi en ollut tavannut muita, jotka olivat jo monta päivää sitten menettäneet paluulentonsa. Useimmat olivat lähteneet, koska halusivat varmistaa, että pääsevät Balilta pois tai jotka olivat keskeyttäneet lomansa.

Lennot lähtivät suunnitellusti, koneemme nousi nopeasti pilvien yläpuolelle. Bali jäi lähdössä koneen oikean siiven puolelle. Likaisenharmaiden pilvien keskellä törrötti vuorenhuippu, josta nousu mustanharmaa melko ohut savupatsas taivaalle.

En ole koskaan aikaisemmin yhtä innokkaasti yrittänyt analysoida, mitä taivaan pilvet sisältävät. Minun silmiini pilvet Balin yllä näyttivät likaisilta, ja ilma oli täynnä eri harmaan sävyisiä pilvimuodostelmia, oli ohuita beesinvärisiä riekaleita, tumman harmaita hattaroita, keskiharmaata läpinäkymätöntä pilvimassaa, ohutta vaaleaa pumpulipilveä. Pilvien läpi tunki Agungin huippu, jonka keskeltä työntyi  mustaa savua suoraan kohti taivasta. Savu oli tiheämpää ja mustempaa kuin aikaisemmin, savujuova oli kapea, aivan kuin se olisi tullut myrkynkeittolaitoksen piipusta. Ilmeisesti ohjaamossa mietittiin myös, mitä pilvet mahtavat sisältää.

Lentomme kierteli ja mutkitteli pilviin joutumista vältellen, sama pilvimuodostelma ohitettiin useita kertoja, korkeutta nostettiin ja laskettiin, kaarrettiin vasemmalle ja oikealle. Käsitykseni mukaan lennon Jakartaan olisi pitänyt kulkea melko suoraa reittiä pitkin, nyt kone kaarteli pilvien välissä, kunnes lopulta suunta vakiintui. Pelkäsin. Mietin olemmeko jääneet pilvien vangiksi, pilotti ei uskalla lentää pilven läpi, kun ei tiedä mitä se sisältää. Muut matkustajat eivät edes vilkaisseet ulos, minä jopa kaivoin kamerani esille ottaakseni pilvikuvaa.

Pelkoani lievitti, että lentäjä oli selvästi hyvin varovainen, ei ottanut riskejä. Luotin myös Indonesian ilmailuviranomaisiin, he eivät taatusti ota riskejä tässä tilanteessa. Jos joudumme tuhkapilveen, kone varmaan pystyy laskeutumaan näin lyhyellä lennolla. Olin lukenut, että joskus aikaisemmin, aika äskettäin, juuri Indonesiassa lentokoneen kaikki moottorit olivat sammuneet tuhkapilven takia, mutta yksi moottori oli saatu uudelleen käynnistettyä ja sen turvin oli laskeuduttu. Lisäksi tummat pilvet saattoivat olla myös tavallisia sadepilviä, oli sadekausi ja ukonilmoja jatkuvasti.

Lentokoneessa tarjottiin ateria, suklaalla täytetty vehnäpulla ja muovimukillinen vettä. Innostuimme ostamaan Air Namin lippiksen ja robotin kärrystä neljävuotiaalle lapsenlapselle. Tästäkin piti saada jotain konkreettista tavaraa muistoksi. Selvästikin shoppailu rentoutti.

Jakartan kentällä menimme sen ainoan kunniallisen taksiyhtiön Bluebirdin jonoon, sähläsimme jonotuslappujen kanssa  ja jouduimme odottamaan tunnin taksia. Jonossa oli hauskaa, tutustuin kotiin lomalle Balilta tulleeseen Marriotin työntekijään. Hän oli menossa takaisin töihin vasta joulukuun 12 päivä. Vaikka Marriotin edustalle oli satanut tuhkaa, hän suhtautui hyvin luottavaisesti tulivuorenpurkaukseen. Ainut mitä hän pelkäsi, oli että purkaus jatkuu tällaisena pitkinä aikoja, olisi parempi, jos iso purkaus tapahtuisi nopeasti ja menisi ohi. Hän kuitenkin myönsi, ettei hän ole koskaan aikaisemmin ollut vastaavassa tilanteessa. 

Jonossa tapasin myös kaksi australialaista naista, jotka olivat olleet kentällä ja saaneet Stand By –paikan Jakartaan lähtevään lentoon, heidän varsinainen oma lentonsa ei lähtenyt. He olivat siis elävä todiste, että jotkut onnekkaat ovat voineet poistua Denpasarin kautta, vaikka lentoyhtiöt operoivat siellä rajoitetusti. Edellisenä iltana kenttä oli ollut neljä tuntia auki, vain kaksi lentoa ehti lähteä.

Marriotin virkailija opetti minulle, miten bahasiksi sanotaan 435, se oli jonotusnumeromme. Yritin tarjota vuoronumeroita huutaville pojille batikalimaa’ta useita kertoja, ennen kuin he armahtivat meidät ja auttoivat tavaramme taksiin. Kiittelimme iloisesti hymyillen kädet yhteen liitettyinä, niin ­­kuin täällä tapana on.

Hotellimme Allium Tangerangiin ei pitänyt olla kentältä pitkä matka, mutta liikenne seisoi täysin rikkinäisten liikennevalojen vuoksi.  Alun perin 40 minuuttia kestäväksi oletettuun kahdeksan kilometrin matkaan kului kaksi tuntia aikaa. En siis turhaan varotellut koneessa olleita nuoria suomalaismiehiä, kun neuvoin varaamaan hotellin lentokentän läheltä, vaikka varmaan Jakartan keskustassakin olisi kiva käydä.
Illan lepäsimme huoneessa, mitä nyt mies kävi esittämässä ruokailutoiveitaan huonepalvelulle, kun listalta ei löytynyt mitään, mikä olisi sopinut hänen gluteenittomaan dieettiin ja minun huonoon ruokahaluun. Halusin kevätrullia, niitä myös sain, hienon makuisella raputäytteellä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Perinteinen joulupostaus

Vaarallinen suhde

Kenen joukoissa seisot?