Riskien keskellä

Indonesian viime vuosi oli onnettomuuksien värittämä. Lombokin maanjäristys, Lion Airin lento-onnettomuus, joulun tsunami ovat kantautuneet koko maailman tietoisuuteen. Sen lisäksi täällä tapahtuu päivittäin myrskytuhoja, maanvyöryjä ja monenlaisia muita järkyttäviä tapahtumia.

Joulun ajan tsunamin aiheuttamat tuhot ja kuinka niitä olisi voitu välttää ja pienentää toimivalla varoitusjärjestelmällä on yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten asiat täällä tapahtuvat. Varoitusjärjestelmän puute tuntuu tulleen yllätyksenä monille. Joku muistelee, että sehän on saatu kansainvälisillä lahjoitusvaroilla ja asennettu paikalleen, mutta sitten se varastettiin sieltä mereltä.

Täällä ei voi luottaa siihen, ettei mitään ihmeempää tapahdu. Indonesia on Tyynenmeren tulivyöhykkeellä, jossa mannerlaatat törmäilevät ja tulivuoret purkautuvat. Valmiuden ylläpitäminen uusien onnettomuuksien varalta samalla kun korjataan edellisen tuhoja vie resursseja, joita ei alunperinkään ole ollut riittävästi.

Maa oman asumuksen alla on pysynyt rauhallisena, tässä ihan lähellä ei ole tulivuoria ja olemme suhteellisen kaukana rannikolta. 264 miljoonan asukkaan joukossa voi toivoa perustellusti, että jos jotain tapahtuu se ei osuisi omalle kohdalle. Luontaisena riskienhallintaihmisenä olen lukenut pelastautumisohjeita, vähän löytyy kotivaraa ja välttämättömyysvarusteita.

Joulun aikaa vietimme Malesiassa Penangissa, joka tuntuu turvallisemmalta. Ihmiset puhuvat englantia ja turismin vuoksi monia asioita on ajateltu ulkomaalaisen kannalta. Uusi vuosi vaihtui Jakartan keskustassa, mutta katsoimme turvallisemmaksi katsella ilotulituksia hotellihuoneen ikkunasta.

Suurimman riskin Jakartan reissulla otimme hypätessämme tuktuk-taksiin, jolla huristelimme kansallismonumentilta hotellille. Riski ei varmaan ollut iso, mutta tilanne oli tyypillinen riskinhallinnan pettämistilanne. Väsymys iskee, ympärillä on tungosta ja ratkaisuksi tarjoutuu vaihtoehto, joka ei täytä kaikkia turvallisuusvaatimuksia.

Katettu kolmipyöräinen tuktuk-taksi on sentään vielä jotakuinkin turvallinen verrattuna täällä joka puolella suhaaviin mopotakseihin. Expat-naisten aamukahveille tuli yksi rouva GoJekillä, kotirouvakollegat eivät kysyneet miten uskalsit vaan onko sinulla oma kypärä. Minun täytyy olla tosi pulassa ja vailla vaihtoehtoja, jos joskus GoJekin kyytiin lähden.

Turvallisen tuntuiseen Penangiin saapuessamme taksi toi meidät hotellille kansallispuiston sademetsien läpi. Mutkitteleva tie sai aivoni heilahtamaan ja sorruin ehdottamaan, että jos perheen vanha moottoripyöräilijä vuokraisi moottoripyörän ja ajelisimme vähän mukavasti mutkittelevalla tiellä. Muuten olen pannaanjulistanut kyseisen kulkuvälineen meidän perheessä jo aikaa sitten.

Montaa minuuttia emme ajatusta ehtineet helliä, kun liikenne pysähtyi, navigaattoriin ilmaantui ilmoitus onnettomuudesta edessä päin. Kun ohitimme paikan, ensin näkyi keskelle tietä pudonnut kypärä, sitten asfaltilla makaavan paljaat jalkaterät ja farkkujen lahkeensuut. Sitten käänsin jo katseeni muualle, mopo siinä oli kyljellään ja ambulanssia odotettiin.  Yhdessä tuumattiin, että voidaan nyt unohtaa mopoiluhaaveet. Vasta hotellihuoneeseen päästyämme ambulanssi lähti vilkut päällä ja sireeni soiden sairaalaa kohti.

Penangissa katselimme myös milloin kirkoissa olisi jouluyön messuja. Niitä googlatessa tuli ilmi, että juuri siellä on tehty viime vuosien aikana väkivaltainen isku kirkkoon. Mikään ei viitannut, että uhkia olisi nyt ilmassa, mutta kuten suomalaisten esitteenjakajien kohtelukin kertoo, uskontojen väliset suhteet ovat kireät ja pienikin provokaatioksi tulkittava voi johtaa jyrkkiin reaktioihin. Hotellin ihana jouluillallinen laulavine lapsineen vei voiton.

Pientä riskikäyttäytymistä olen kuitenkin harrastanut, edellisellä viikolla pizzan himo voitti terveen järjen, ja ylitin vilkkaasti liikennöidyn kadun kävellen. Kuluneen viikon aikana hurjastelin taas, ja kävin toisella puolella katua syömässä ja shoppailemassa. Onnistunut reissu kaikin puolin, mutta tämä ei tule tavaksi.