6. päivä, jälleen kotona

Lentomatkalla alkaa kuiva yskä, kaivan hengityssuojan kameralaukusta ja vedän sen naamalleni. Eipähän vierustovereiden tarvitse pelätä, että tartuta heihin flunssan. Olen monta kertaa nähnyt aasialaisten käyttävän lentokoneessa hengityssuojaa, taidan jatkossa tehdä niin itsekin.

Koneen laskeuduttua Helsinkiin emme pääse ulos koneesta, portti ei toimi. Ei haittaa yhtään, olemme sentään Suomen vakaalla maaperällä. Kapteeni kertoo reilusti, että tätä konetyyppiä ei yleensä käytetä täällä, siksi portti ei ole yhteensopiva. Olisin ollut jo valmis laskemaan liukumäkeä kentälle, ihan mikä vaan käy.

Matkatavaroita odottaessamme ehdin vielä nähdä nuoret oululaismiehet, yhtä rauhallisina ja yhtenä ryhmänä kuin tähänkin asti. Silmän seudun loukannut rouva ja toinen bussissa ollut nainen halaavat toisiaan pitkään hyvästiksi. Heitteillejätöksi ryhmän kohtelua kuvannut vaasalaispariskunnan mies näyttää vieläkin harmaankalpealta. Hän kysyy, vieläkö aion ottaa tapahtuneesta yhteyttä ulkoministeriöön. Ihan varmasti, vastaan.

Mielestäni Apollomatkojen olisi pitänyt olla bussionnettomuudessa olleita vastassa lentokentällä. Jakartan kentällä mies laittoi Apollomatkoihin viestin, että heidän bussinsa on joutunut onnettomuuteen. Vastaus oli, että he ovat puhuneet asiasta onnettomuuteen joutuneiden kanssa. Eihän se siis meille kuulu. Onneksi ihmisillä on uskomaton kyky ottaa vastaan tukea ja antaa tukea toisilleen, mitä sain todistaa lentokentällä bussissa olleiden hyvästellessä toisiaan. Sen näyn halusin painaa mieleeni.

Meillä oli auto Flyparkissa, heidän kuljettajansa tuli hakemaan kentältä. Olimme ainoat matkustajat pikkubussissa ja automme oli ollut parkissa aiottua pitempään, selitimme tilannettamme. Mietimme vakuutuksen korvaavuutta, kuljettaja kertoi muusta ammattikokemuksestaan, että jos on tilannut matkan sen jälkeen, kun tilanne on jo alkanut, vakuutuksesta voi olla vaikea saada korvauksia, muuten sen pitäisi onnistua.

Matkalla lentokentältä kotiin vilkuilin hermostuneesti pilviä, vaikka varsin hyvin tiesin, että ne ovat ihan tavallisia suomalaisia pilviä, tällä kelillä niistä putoilee pieniä lumihiutaleita. Tie näytti liukkaalta, varoittelin miestä ajamasta yhtään yli nopeusrajoituksen. Kaiken koetun jälkeen olisi tosi pöhköä ajaa kolari nelostiellä. Olisi ollut kiva unohtaa kaikki tapahtunut, mutta stressitaso oli selvästikin edelleen koholla.

Lumihuuruiset puut metsässä ja seitinohut lumipeite maassa, Suomeen oli tullut talvi meidän poissa ollessamme. Joulukuun alun aamu oli mukavan harmaa. Etsin autoradiosta jouluradion, jossa pian alkoi soimaan meillä joulun aikaan niin usein soiva Lumiukko. Se pudottaa johonkin tyhjyyteen, viimeisenä kuulen "on tähdet kotimaa, ja vielä saan mä nähdä sen". Alkaa itkettää.

Matkalla käymme syömässä jouluisen lounaan. Kotona minä en tee mitään, mies jatkaa touhujaan vauhdikkaana kuin viritetty käkikello. Lämmitämme saunan, tekisi mieli käväistä kylmässä Saimaassa. Laiturin päähän käveltyäni käännyn takaisin, järven pinta noussut, kylmä musta vesi ei houkuttele enkä halua äärikokemuksia tässäkään muodossa.

Saunan ja saunasiiderin jälkeen valitsen ulkoministeriön päivystysnumeron, ja kerron päivystäjälle Indonesiassa torstaina tapahtuneesta bussionnettomuudesta, jossa on ollut mukana kolme Ruotsin ja kuusi Suomen kansalaista ja jossa on ollut vielä vakavamman onnettomuuden vaara. Tietoihin suhtaudutaan asiallisesti ja tunnen muutenkin saavani ulkoministeriöstä jotain vastakaikua puheilleni Balin tilanteesta. Keskustelun taso on jotain aivan muuta kuin aiemmat tuuleen huutelut Jakartan ja konsuliasioiden yksikön kanssa.

Muistan aiemmat puhelut ja turhautumiseni, kun lopulta jopa sanoin, että onneksi olen myös Ruotsin kansalainen, ettei tarvitse pyytää apua Suomen ulkoministeriöltä, jos tämä tilanne tästä kehittyy. Nyt tuntui, että kaikki tieto kelpasi.  'Pitäkää tunkkinne' -kommenttini alkoi jo vähän hymyilyttää.