4. Päivä, lento Jakartaan Blingbimsarista
Edessämme istuva
hoikka nuori nainen pyytää meitä katsomaan tavaroitaan sillä aikaa kun hän
etsii naistenhuoneen. Siirryn istumaan hänen paikkansa viereen. Kun hän palaa,
alamme keskustella. Hän oli ollut joogretriitissä Ubudissa, ja lähtenyt kaiken
varalta pois sieltä, kun pelkäsi menettävänsä lentonsa. Hän ei kuitenkaan ollut
saanut mitään oireita savusta, Ubudissa oli ollut turvallista ja paikalliset
olivat sanoneet, että pilvet ovat aivan normaaleja sadepilviä. Hänen ystävänsä
olivat olleet huolissaan ja kehottaneet lähtemään pois Balilta, ja hän pelkäsi
jäävänsä yksin jumiin retriittiin. Ilmeisesti paikassa ei ollut muita
ulkomaalaisia tai ainakaan hän ei niistä maininnut. Longchampin markkinoinnissa töitä tekevä nainen kertoo lentävänsä Surabayaan ja sieltä Jakartaan, hän ei tiennyt, että Blingbimsarista olisi lentoja suoraan Jakartaan.
Väkeä alkaa
kerääntymään Blingbimsarin terminaaliin, ja toisin kuin tavallisesti, monet alkavat heti
kertomaan tilanteestaan, missä ovat olleet ja minkälaista siellä oli.
Päinvastoin kuin kuvittelin, vain harvat olivat meidän laillamme jo menettäneet
lentonsa, vaan useimmat halusivat olla varmoja, että pääsevät palaamaan,
keskeyttäneet lomansa tai loman loputtua lähteneet toista kautta kotiin. Oli
australialaismies, jonka lento olisi juuri ollut lähdössä aikataulun mukaan
Denpasarista, mutta hän ei uskaltanut luottaa sen lähtöön. Ja oikeassa hän oli,
vaikka lentokenttä on auki, Qantas ei lentänyt.
Järkyttyneimmän
oloinen oli nelikymppinen tanskalaisnainen. He olivat tulleet maanantaina, kun
tulivuoren purkaus oli alkanut heti seuraavana päivänä. Agung oli näkynyt
heidän huoneensa ikkunasta. Oli ollut hermoja raastavaa seurata ja pelätä,
miten purkaus etenee. Kun heidät sitten oli siirretty Sanuriin toiseen
hotelliin, siellä oli hotellin johtaja kutsunut asiakkaat tiedotustilaisuuteen,
kaikille oli jaettu hengityssuojat ja hotellin evakuointisuunnitelma oli käyty
läpi. Hotellin johdolla oli tieto, että seuraavana yönä eli tiistain 28.11. ja
keskiviikon 29.11. välisenä yönä on suuri todennäköisyys, että iso purkaus
tapahtuu.
Nyt ymmärsin,
miksi omassa hotellissamme oli keskiviikkoaamuna niin erilainen, iloisen
vapautunut tunnelma, joka poikkesi täysin aikaisemmasta pidättyneen
ystävällisestä tyylistä.
Tanskalaisnainen
oli edelleen hätääntyneen ja stressaantuneen oloinen, hän ei ollut ottanut
hengityssuojusta kaulaltaan eikä pystynyt rauhoittumaan. Hän oli myös soittanut
Tanskan ulkoministeriöön, asenne ja vastaus oli tutun kuuloinen, he tietävät
tilanteen, hän ei voi tietää, vaikka on paikan päällä.
Check-in avautui,
jonoon ilmestyi suomea puhuvien nuorten miesten joukko. He olivat tulleet
meidän kanssamme samalla koneella ja jääneet samalta paluulennolta. Heillä oli
omatoimimatka, ja kun Qatar Airwaysiin ei saanut yhteyttä, he olivat
vuokranneet mopot ja ajaneet lentoyhtiön toimistolle Kutaan. Heille oli annettu
liput samaan perjantain koneeseen kuin meille ja bussimatka Jakartaan.
Bussi oli ollut
karu. Siinä ei mahtunut istumaan, jalat eivät mahtuneet penkkien väliin. Matkalla
Balin puolella he olivat kuulleet joltain bussissa, että tältä lentokentältä
lennetään Jakartaan. He olivat varanneet netistä kännyköillään lennot ja
hypänneet pois bussista. Aloin harmitella, että ylipäätään kerroimme Apollomatkoille,
että meillä onkin liput lennolle, olisimme mekin vain jääneet bussista pois.
Lentokentän koneeseen
siirtymisjärjestelyt olivat sekavat. Kaikilla nuorilla check-in-virkailijoilla
oli olan takana perehdyttäjä seuraamassa ja neuvomassa miten toimitaan. Menimme
ensin odotustilaan matkatavaroiden läpivalaisun kautta. Odotustilasta meidät
vietiin matkatavaroiden kanssa bussilla lentokenttärakennukseen.
Check-in-vaiheessa kävi ilmi, että tarvitsemme vielä oikeat lentoliput,
siirryimme toiseen rakennukseen, johon mennessämme jouduimme väistelemään
kalanpakkaajia. Isoihin stryrox-laatikoihin pakattiin kaloja ja muita
mereneläviä, suljetut laatikot käärittiin muovikelmun sisään ja pakattiin
pick-upin lavalle. Saimme lentoliput, palatessamme huokaisin viereiselle
australialaismiehelle, että tähän asti olen pitänyt näitä indonesialaisia
järjestelmällisinä. Hän sanoi kuulleensa, että tämä lentokenttä oli ollut vasta
kolme päivää auki matkustajaliikenteelle.
Odotushuoneessa ilmastointi
toimi, nurkkauksessa oli pieni matkamuisto- ja eväsmyymälä, tunnelma oli rento.
Jotkut tuijottivat seinän näyttöä, sinne ilmestyi vähän väliä näkyviin Balin
alueen kartta, otsikossa luki tsunami, ja karttaan oli merkitty mereen Balin
eteläpuolelle punaisella paikka, jossa maanjäristyksen keskus oli ollut. Muita
lukuja oli 160 ja 5,7, ensimmäistä epäilin etäisyydeksi rannikosta ja 5,7
voimakkuudeksi richter-asteikolla.
Muistin Sanuriin
jääneen porilaisperheen, lähetin saman tien tekstiviestin, että täällä on tieto
tsunamista jossain Balin rannikolla, olettehan turvassa. En halunnut
säikytellä, mutta en uskonut rauhalliselle perheelle tuosta traumaa jäävän,
olivat olleet pahemmassakin mukana. Tietävät katsella merelle. Pian tuli
vastaus, Sanurissa asiasta ei ollut tietoa, he olivat hotellilla turvassa,
kiitos. Laitoin vielä tiedon, että näyttäisi, että järistys on ollut jo aamulla
ja se ei ole nostanut aaltoa, kun sain asiasta tiedon Internettiä tutkivalta
australialaispariskunnalta. Harmitti, että säikyttelin, mutta toisaalta, joku syyhän
siihen oli, tuo tieto tuossa seinällä oli.
Ostin
matkamuistomyymälästä vettä, jääkaappimagneetin ja huivin tädille. Myyjä
ihmetteli ostoksiani, sanoin, että olen varma, etten koskaan tule tänne
takaisin, siksi haluan jonkun matkamuiston mukaani.
Lennolle lähti
useita lapsiperheitä, reppumatkailijoita ja pariskuntia. Viimeisenä koneeseen
riensi nelikymppinen saksalaisnainen, jonka tunnistin ystäväni fyysiseksi ja
henkiseksi kaksoisolennoksi. Hän oli selvästikin kiertänyt temppeleitä ja
joogannut, vaeltanut vuorilla ja kokenut henkistä yhteyttä maailmankaikkeuden
kanssa. Nyt hän juoksi kiireisenä koneeseen, istuutui paikalleen ja nousi vielä
äkkiä käymään vessassa, etsi värikkään huivin hartioilleen ja istuutui
paikalleen lukemaan paksua pokkaria. Hänen hymynsä oli säteilevä ja hän katseli
ympärilleen kontaktia hakien. Nyt harmittaa, etten jututtanut häntä, meillä
olisi varmaan ollut paljon keskusteltavaa.
Koneessa totesin
miehelle, että tässä on nyt lauma hysteerikkoja koottuna samaan koneeseen. Meidän
suomalaisten lisäksi en ollut tavannut muita, jotka olivat jo monta päivää
sitten menettäneet paluulentonsa. Useimmat olivat lähteneet, koska halusivat
varmistaa, että pääsevät Balilta pois tai jotka olivat keskeyttäneet lomansa.
Lennot lähtivät
suunnitellusti, koneemme nousi nopeasti pilvien yläpuolelle. Bali jäi lähdössä
koneen oikean siiven puolelle. Likaisenharmaiden pilvien keskellä törrötti
vuorenhuippu, josta nousu mustanharmaa melko ohut savupatsas taivaalle.
En ole koskaan
aikaisemmin yhtä innokkaasti yrittänyt analysoida, mitä taivaan pilvet
sisältävät. Minun silmiini pilvet Balin yllä näyttivät likaisilta, ja ilma oli
täynnä eri harmaan sävyisiä pilvimuodostelmia, oli ohuita beesinvärisiä
riekaleita, tumman harmaita hattaroita, keskiharmaata läpinäkymätöntä
pilvimassaa, ohutta vaaleaa pumpulipilveä. Pilvien läpi tunki Agungin huippu, jonka keskeltä työntyi mustaa savua suoraan kohti taivasta. Savu oli tiheämpää ja mustempaa kuin aikaisemmin, savujuova oli kapea, aivan kuin se olisi tullut myrkynkeittolaitoksen piipusta. Ilmeisesti ohjaamossa mietittiin myös, mitä pilvet mahtavat sisältää.
Lentomme kierteli
ja mutkitteli pilviin joutumista vältellen, sama pilvimuodostelma ohitettiin
useita kertoja, korkeutta nostettiin ja laskettiin, kaarrettiin vasemmalle ja
oikealle. Käsitykseni mukaan lennon Jakartaan olisi pitänyt kulkea melko suoraa
reittiä pitkin, nyt kone kaarteli pilvien välissä, kunnes lopulta suunta
vakiintui. Pelkäsin. Mietin olemmeko jääneet pilvien vangiksi, pilotti ei
uskalla lentää pilven läpi, kun ei tiedä mitä se sisältää. Muut matkustajat
eivät edes vilkaisseet ulos, minä jopa kaivoin kamerani esille ottaakseni
pilvikuvaa.
Pelkoani lievitti,
että lentäjä oli selvästi hyvin varovainen, ei ottanut riskejä. Luotin myös
Indonesian ilmailuviranomaisiin, he eivät taatusti ota riskejä tässä
tilanteessa. Jos joudumme tuhkapilveen, kone varmaan pystyy laskeutumaan näin
lyhyellä lennolla. Olin lukenut, että joskus aikaisemmin, aika äskettäin, juuri
Indonesiassa lentokoneen kaikki moottorit olivat sammuneet tuhkapilven takia,
mutta yksi moottori oli saatu uudelleen käynnistettyä ja sen turvin oli
laskeuduttu. Lisäksi tummat pilvet saattoivat olla myös tavallisia sadepilviä,
oli sadekausi ja ukonilmoja jatkuvasti.
Lentokoneessa
tarjottiin ateria, suklaalla täytetty vehnäpulla ja muovimukillinen vettä.
Innostuimme ostamaan Air Namin lippiksen ja robotin kärrystä neljävuotiaalle
lapsenlapselle. Tästäkin piti saada jotain konkreettista tavaraa muistoksi.
Selvästikin shoppailu rentoutti.
Jakartan kentällä
menimme sen ainoan kunniallisen taksiyhtiön Bluebirdin jonoon, sähläsimme
jonotuslappujen kanssa ja jouduimme
odottamaan tunnin taksia. Jonossa oli hauskaa, tutustuin kotiin lomalle Balilta
tulleeseen Marriotin työntekijään. Hän oli menossa takaisin töihin vasta
joulukuun 12 päivä. Vaikka Marriotin edustalle oli satanut tuhkaa, hän
suhtautui hyvin luottavaisesti tulivuorenpurkaukseen. Ainut mitä hän pelkäsi,
oli että purkaus jatkuu tällaisena pitkinä aikoja, olisi parempi, jos iso
purkaus tapahtuisi nopeasti ja menisi ohi. Hän kuitenkin myönsi, ettei hän ole
koskaan aikaisemmin ollut vastaavassa tilanteessa.
Jonossa tapasin
myös kaksi australialaista naista, jotka olivat olleet kentällä ja saaneet
Stand By –paikan Jakartaan lähtevään lentoon, heidän varsinainen oma lentonsa
ei lähtenyt. He olivat siis elävä todiste, että jotkut onnekkaat ovat voineet
poistua Denpasarin kautta, vaikka lentoyhtiöt operoivat siellä rajoitetusti.
Edellisenä iltana kenttä oli ollut neljä tuntia auki, vain kaksi lentoa ehti lähteä.
Marriotin
virkailija opetti minulle, miten bahasiksi sanotaan 435, se oli
jonotusnumeromme. Yritin tarjota vuoronumeroita huutaville pojille
batikalimaa’ta useita kertoja, ennen kuin he armahtivat meidät ja auttoivat
tavaramme taksiin. Kiittelimme iloisesti hymyillen kädet yhteen liitettyinä,
niin kuin täällä tapana on.
Hotellimme Allium
Tangerangiin ei pitänyt olla kentältä pitkä matka, mutta liikenne seisoi täysin
rikkinäisten liikennevalojen vuoksi. Alun
perin 40 minuuttia kestäväksi oletettuun kahdeksan kilometrin matkaan kului
kaksi tuntia aikaa. En siis turhaan varotellut koneessa olleita nuoria suomalaismiehiä,
kun neuvoin varaamaan hotellin lentokentän läheltä, vaikka varmaan Jakartan
keskustassakin olisi kiva käydä.
Illan lepäsimme
huoneessa, mitä nyt mies kävi esittämässä ruokailutoiveitaan huonepalvelulle,
kun listalta ei löytynyt mitään, mikä olisi sopinut hänen gluteenittomaan
dieettiin ja minun huonoon ruokahaluun. Halusin kevätrullia, niitä myös sain,
hienon makuisella raputäytteellä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi kernaasti!