4. päivä, nyt jo liikkeellä kohti Jakartaa

Viimeisenä aamuna Balilla

Heräsin kahden aikaan siihen, että sänky nytkähti allani. Katsoin, että mitä vieruskumppani tekee, nukkui rauhallisesti. Pieniä tärähtelyjä tuli lähemmäs kymmenen, lopulta olin täysin hereillä ja ryhdyin pakkaamaan laukkuja valmiiksi. Ei vaan nukuttanut enää.­­­

­­­­­­­­­­­­Ennen kello neljää lähdin 24/7 auki olevaan kauppaan lähelle rantaa, hakemaan evästä ja niitä kosteuspyyhkeitä omaa matkaa varten. En malttanut olla kipaisematta rannalle vilkaisemaan, olisiko Agung myös hereillä. Lahden takaa ei näkynyt mitään, ei siluettia taivasta vasten, ei höyrypilveä, vain tumma sumu. 

Matka Jaavalle sujui leppoisasti. Kuljettajamme oli ensimmäistä kertaa elämässään viemässä turisteja Jaavalle.  Kun kerroimme meille tarjotusta bussimatkavaihtoehdosta, nuori kuljettaja ihmetteli, miten matkatoimisto ei järjestänyt meille kunnollista kuljetusta.Hän ajoi varovasti, jurrutti sitkeästi kilometrejä ohittamatta edessä ajavia mopoilijoita, tunsin oloni turvalliseksi, matka kului mukavasti tien varren kylien aamutoimia seuratessa.

Edessämme ajoi mopolla katuharjakauppias kohti markkinapaikkaa, kyydin koosta päätellen business luisti. Naiset kantoivat päänsä päällä kantamuksiaan, torien ympärillä kävi kuhina ja vihannesmyyjät kauppasivat tuotteitaan kotien ovilla. Lapset riensivät koulupuvuissaan opinahjoihinsa, indonesialaisten esteettisestä silmästä viestivät erityisen kauniit tummanpunaiset batiikkipaidat koulun pihaa lakaisevien tyttöjen yllä.

Saaren yllä leijui tummanharmaa pilvirykelmä. Oliko se vain tavallista vesihöyryä, vain tulivuoresta nousevaa tuhkapilveä, ehkä molempia. Mutta ei siitä pilvestä hopeareunaa erottanut.

­­Satamassa oli epäilyistämme huolimatta väljää, ajoimme taksilla suoraan lautalle, johon mahtui noin viisikymmentä autoa ja salongeissa oli paikkoja ainakin viidelle sadalle. Lautta ei tullut täyteen autoista, salongin tuoleilla istui kymmeniä, ei satoja matkustajia. 

Kuljettajamme ensi kertaa Jaavan lautalla

Viime silmäys Balille

Nousimme yläkannelle seuraamaan lautan irtoamista laiturista. Balin yllä lepäävä pilviröykkiö näytti ­­edelleen likaiselta aamuauringossa. Vaikka lautan moottorit työnsivät ilmaan mustaa savua, ilma tuntui silti paljon raikkaammalta kuin viime päivinä Sanurissa. ­­­­­­Mietimme, mitä olemme mahtaneet viimeisen viikon aikana sisuksiimme hengittää.

Aamun kirkkaassa valossa, valkoista valoa heijastavan meren keskellä tumman likaisen pilvimassan alla lepäävän Balin katsominen sai ensimmäisen kyyneleen silmään. Ihmisten kasvava huoli oli ollut aistittavissa. Balilaiset eivät olleet huomaavinaan, taksinkuljettaja vilkuili vaivihkaa tulivuorelle sunnuntaina, kun musta tuhkapatsas peitti maiseman sunnuntain retkellämme.  Mutta hänkin halusi nopeasti pois tulivuoren läheisyydestä. Meidät Balilta pois vienyt kuljettaja mietti, joutuuko hän muuttamaan Sanurista kotikyläänsä pohjoisrannikolle, kun turisteja ja sen mukana töitä ei enää saarella ole.  

Balilaisista harva osaa englannin kieltä niin hyvin, että pystyy seuraamaan kansainvälisiä uutisia. Vähäpuheisina ja hiljaisina he tuskin vaihtoivat keskenäänkään spekulaatioita purkauksen erilaisista vaihtoehtoisista kehityskuluista. Hallituksen tiedotuslinja on niukkaa. Jo lyhyen Indonesiassa olon jälkeen olin oppinut, että täällä ei koskaan kannata kysyä kyllä tai ei –kysymyksiä, koska vastaus on aina hymy ja kyllä. Jos tarjoat jotain yhtä vaihtoehtoa, kysyt onko asia näin, vastaus on hymy ja jees.

Kulttuuriin ei kuulu, että paikalliset alkaisivat varoittamaan turisteja, näyttämään avoimesti huolestuneisuuttaan ja purkamaan tunteitaan ennen kuin ollaan äärimmäisessä vaaratilanteessa. Hotellissamme Sanurissa näin, että Indonesian hätätilaministeriö työskentelee systemaattisesti, toimii jo nyt kriisiohjelmansa mukaisesti ja varautuu pahimpiin vaihtoehtoihin purkauksen kulussa. Mutta Indonesian viranomaisilla on jo valtava työ huolehtia evakuoinneista ja väliaikaismajoituksissa olevista, lisäksi pitää koko ajan nostaa valmiutta isomman katastrofin varalta. Turistien olo saarella merkitsee tulojen jatkumista, eivätkä etenkään isoimmilla turistipaikoilla asuvat ole toistaiseksi kokeneet muuta kuin tuhkan leviämistä alueelle. 

Pilvet Balin yllä olivat uhka lentoliikenteelle ja turistien tulolle, mutta ne heikentävät myös paikallisten elinolosuhteita. Tulivuoren käyttäytymistä ei voi ennustaa eikä etenkään muuttaa. Miten purkaus etenee, mitä maan sisuksista leviää ympäristöön, tuleeko nyt myös nopeasti leviäviä myrkyllisiä ja polttavia kaasuja, syntyykö tsunameja, kuinka suurelle alalle tuhka leviää. Kuinka monesta valkeasta rannasta tulee musta? Vaikka tyyneys kuuluu kansanluonteeseen, tilanne on äärimmäisen stressaava, etenkin, kun samalla työt ja tulot katoavat. Sanurin rannalla toimettomina istuvat veneenkuljettajat, jotka näkevät tulivuoren purkamassa tuhkaa toisella puolella lahtea näyttävät rauhallisilta ja huolettomilta, mutta eivät varmasti ole sitä.

Jaavalla oli aivan toinen tunnelma kuin Balilla. Käymme aamiaisella, saan yhteyden nettiin ja saan jo viestiteltyä Faceen, että olemme Jaavalla. Sisar Kaliforniasta on huolissaan keuhkoistani, tulivuorten tuhka on äärimmäisen vaarallista hengitettynä. Olen iloinen, kun voin kertoa, että tosiaan, Jaavalla on helpompi hengittää. 

En pysty syömään sotkuisessa paikassa, pakotan itseni nielemään puolikkaan munakkaasta. Viereisessä pöydässä istuu kaksi keski-iän ylittänyttä saksalaismiestä, muut ovat paikallisia. Jaavalla asukkaat ovat muslimeja, naiset pukeutuvat huomattavasti peittävämmin kuin Balilla ja kaupoissa on lomavaatteiden sarongien sijaan myynnissä islamin naisten muotia. Huomaan pukeutuneeni liian kevyesti hihattomaan paitaan, lisään vaatetusta.Taksinkuljettaja sanoo, että ei turistien tarvitse noudattaa näitä sääntöjä. Vähän ajan kuluttua annan periksi kuumuudelle ja annan olkapäiden näkyä taas.

Ajamme lentokentälle, jossa check-in on kiinni, meitä vastassa olevat nuoret työntekijät ovat innokkaita ja ystävällisiä. Lentokentän arkkitehtuuri on uutta ja tyylikästä, istumme siisteille jalopuuvaneripenkeille. Kentän mattojen peittämässä nurkkauksessa, joka ilmeisesti on rukoustilaksi tarkoitettu, nukkuu ikäiseni nainen, pehmeä laukku pään alla ja jalat kohotettuna trolleyn päälle. Totean miehelleni, että noin mekin olisimme nukkuneet, jos olisimme lähteneet lentokentälle maanantai-iltana.